keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Oma hevonen? Ootko ihan pöhkö?

Olen.

Hevosen hankintaa ei voi perustella järkisyin. Varsinkaan ei-hevosihmisille. ("Miksi ihmeessä sen hevosen pitää olla oma?!?!?!?" "Eikö tuntipolle riittäisi???") Yritetään nyt kuitenkin.

Hevosharrastuksen ydin on luottamuksen rakentaminen hevosen ja ihmisen välille ja yhteistyö sen jälkeen. Ei-heppailijoiden voi olla hyvin vaikea ymmärtää, että sen syvempää suhdetta hevoseen on hankala muodostaa ratsastuskoulun viikkotunneilla. Jokainen hevonen on oma persoonansa, johon tutustuminen vie aikaa. Yksi tunti viikossa ei siihen yksinkertaisesti riitä. Varsinkaan, jos hevonen vaihtuu joka toinen tunti.

No miksen sitten tyytyisi vuokraheppaan? Voisin ratsastaa muutaman kerran viikossa. Ei tarvitsisi kantaa vastuuta, mutta silti voisin harrastaa vähän useammin, säännöllisesti ja monipuolisesti. Niin, hyvässä lykyssä se voikin olla erittäin toimiva (ja edullinen) ratkaisu. Mutta. Silti siitä puuttuu jotain.

Mikä se jokin sitten on? Onko se se, että saa touhuta hevosen kanssa mitä itse haluaa parhaaksi katsomallaan tavalla? Saa valtuudet päättää asioista? Luulen niin. On eri asia liikuttaa hevosta kakkos- tai kolmosratsastajana, jos esimerkiksi haluaisi asettaa tavoitteita ratsastukselle. Oman hevosen kanssa voi itse laatia sopivan harjoitusaikataulun ja edetä omien intressien mukaan. Oman hevosen kanssa on mahdollista hioa yhteistyötä pidemmällä tähtäimellä.

Oma hevonen on omien kriteerien mukaan valittu. Mikään hevonen ei ole täydellinen, mutta omassa hevosessa on kohdallaan ne asiat, jotka ovat itselle tärkeimpiä.

Oma hevonen tuo paljon vastuuta, mutta myös vapauden valita. Jos siltä tuntuu, voi kauniina kesäiltana koulutreenin jättää väliin ja karata maastolenkille.

Monet viimeaikaiset tapahtumat ovat muistuttaneet siitä, kuinka pitää elää hetkessä murehtimatta tulevaa. Juniorivuoteni ovat kaukana takanapäin ja välissä on ollut taukoa. Tuntuu siltä, että nyt jos koskaan minulla on mahdollisuus oppia oikeasti ratsastamaan. En halua pitkittää sitä enää. Kun ikää tulee lisää, tulee entistä varovaisemmaksi. Varsinkin hevosten kanssa. Pelkään, että jos en tähän nyt rohkene, en tee sitä ehkä koskaan.

Oma hevonen on yksi pitkäaikaisimmista haaveistani. Sen pienen heppatytön, joka yhä elää sisimmässäni.



maanantai 27. kesäkuuta 2016

Miksi perustin blogin?

Tunnustan, olen blogiaddikti. Tiettyjä blogeja olen seurannut jo vuosia. Niiden lisäksi lukulistalleni tulee aina uusia oman elämäntilanteeni muuttuessa. Kun suunnittelimme häitä, luin hääblogeja. Kun remontoimme taloa, luin sisustusblogeja. Kun odotin vauvaa, luin vauvablogeja. Kestosuosikkeja ovat hevos-, matka-, ja lifestyleblogit.

Lukemisen lisäksi kirjoittaminen on minulle mieleistä puuhaa. Olen itseasiasiassa pitänyt blogia aiemminkin. Tämä on kuitenkin ensimmäinen kerta, kun bloggaan omasta elämästäni. Pakko myöntää, että se herättää minussa paljon epäluuloja. Siksi aion yrittää rajata tarkkaan sen, mitä blogissani tuon esille.

Olen aina ollut äärimmäisen laiska kirjoittamaan päiväkirjaa. Tai kirjeitä. Siitä pahoittelut ystävilleni. Nämä ovat kuitenkin ne ensisijaiset syyt tämän blogin perustamiselle. Toivon, että blogi voisi toimia minun ja Riian päiväkirjana ja samalla Riian entiset (super-ihanat) omistajat voisivat seurailla mitä Riialle kuuluu. Tahtoisin tallentaa matkaamme myös itseni motivoimiseksi. Ennustan, että jossain vaanii jo se päivä, jolloin epätoivo iskee. Miksen ole jo parempi ratsastaja? Miksi yhteistyömme ei toimi? Onko minusta tähän? Silloin voin selata merkintöjä taaksepäin ja ( TOIVOTTAVASTI ) huomata kehitystä tapahtuneen.

Blogi päiväkirjan muotona kiehtoo minua erityisesti myös sen visuaalisuuden takia. Rakastan valokuvaamista ja innostun toisinaan myös kuvaamaan videoita ja editoimaan niitä. Blogiin on mahdollista tuoda nämä molemmat elementit.

Pakko myöntää, että olen myös kiinnostunut blogin interaktiivisuudesta. Jos blogiini eksyy joskus joku muukin kuin mieheni, toivon parhaassa tapauksessa saavani hyviä vinkkejä ja kannustusta koitokseeni hevosenomistajana.

Tervetuloa siis kaikki tutut ja tuntemattomat blogini pariin!



sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Tässä hän on!

Kuva: Salla Sipilä

Kalvarija.

Riia.

Riia on juuri se hulmuharjainen satuhevonen, joka saa vuosia ja taas vuosia hevosenostoa lykänneen täti-ihmisen sydämen sulamaan ja järjen hivenetkin pääkopasta haihtumaan.

Riia on 14-vuotias tamma, jonka sukua tai rotua ei tiedetä. Se on tuotu kuusivuotiaana Liettuasta ratsastuskoululle Pohjois-Pohjanmaalle. Kun siellä huomattiin, että sen ratsukoulutus oli vasta alkutekijöissään, se päätettiin myydä. Riialla kävi tuuri ja se päätyi rakastavaan ja ymmärtäväiseen kotiin Ylivieskaan äiti-tytär-ratsuksi ja vietti seitsemän seuraavaa vuottansa siellä. Ja nyt, opiskeltuaan edellisessä kodissaan estehyppelöt, maastomopoilut ja koulukiemurat, se pääsee viettämään keski-ikäisen rouvan leppoisia päiviä maaseudulle Hämeenlinnan Hauholle.

Kaikki 90-luvun heppatytöt varmasti ymmärtävät, mistä tämä satuhevosen ideaali on peräisin..?


Piirros Lena Furberg
(Mainos ehkä maailman kauneimmasta värityskirjasta.
Toivottavasti näitä saisi pian myös Suomesta!)



lauantai 18. kesäkuuta 2016

Än yy tee N Y T se tapahtuu! (kilometripostaus)

Ainahan siitä on haaveiltu. Omasta hevosesta.

Alkeiskurssilla Aulangolla ja sen jälkeen kaikki ne viisi vuotta, kun poljettiin sillan yli ratsastuskypärät päässä ja raipat tarakalla rantatietä tallille - milloin heppakerhoon, milloin tunnille, milloin muuten vain heppoja haistelemaan.

Mökkikesät Hauholla suunnittelin kesähevosen vuokraamista. Jos ei omaa saisi, vuokrapollekin riittäisi. Mökin viereen niitylle mahtuis hyvä aitaus. Tein laskelmat puutavaran ja naulojen hankkimiseksi. Selasin Keltaisen Pörssin myynti-ilmoituksia. Jonkun hevosen perään soitinkin salaa naapurin Annikan lankapuhelimesta. Säästin rahaa lapsia vahtimalla. Pehmeä mökkitie suorastaan huusi kavionpainaumia, mutta ei, en saanut tahtoani läpi.

Kolmetoistavuotiaana sain vihdoin ensimmäisen hoitohevoseni. Tai oikeastaan kaksi. Linnean ja Patrickin Alhaisten tallilta Parolasta. Kimon jukuripäätamman Linnean olisin vuosia myöhemmin ostanutkin. Se ei olisi ollut kovin järkevää, olinhan opiskelija, mutta olisin tehnyt sen silti. Uskollinen ystävä, josta jäi pysyvä muisto oikean nilkkani yläpuolelle, haudattiin tallin pihamaalle liian aikaisin.

Työelämä toi tullessaan taloudelliset mahdollisuudet oman hevosen hankintaan. Illat pitkät tuli seurailtua netin myynti-ilmoituksia. Kimo suomenhevostamma oli jo kiikarissa, kunnes eräs puoliverinen prinssi vei sydämeni. Se ei ollut oma, mutta sain vuokrata sitä ja helliä kuin omaani. Sen kanssa laukattiin pitkin sänkipeltoja ja uskalsin jopa ylittää esteitä. Oma hevonen ei tuntunut akuutilta enää.

Haaveet omasta hevosesta pysyivät taka-alalla vähän myöhemmin myös siksi, että perhelukumme kasvoi yhdellä. Pieni ponityttö syntyi maaliskuun pakkasilla. Samaan aikaan asetuimme maaseudun rauhaan asumaan ja tallimatka tuntui turhan pitkältä. Hevoshommiin tuli elämäni pisin tauko. Vuosi ehti vaihtua ennen kuin taas kipusin satulaan. Kotimme läheltä löytyi pikkutalli, luotettavat herrasmiesruunat ja hyvä opetus. Vähitellen vanhat haaveet siitä ikiomasta alkoivat taas nostaa päätään.

Kevään koittaessa kiikarissa oli jo yksi ehdokas. Terapiaratsunakin toiminut lv-ruuna. Se täytti paperilla kaikki kriteerini: koulutettu, keski-ikäinen, terve ja luotettava hevonen, jonka kanssa voisi puuhastella monipuolisesti ja josta voisi sukeutua hyvä äiti-tytär-ratsu vanhoilla päivillään. Tätä hevosta en ehtinyt kuitenkaan edes tavata, kun jo videosta näin, ettei se ollutkaan ihan sitä mitä myyjä antoi ymmärtää. Ymmärsin, että sen oikean löytymisessä voisi mennä pitkään.

Mutta kuinkas kävikään. Pian kännykän näytölle ilmestyi valtavan kaunis valkea ratsu ja seuraava ilmoitus:

Vaativan tason koulutamma
Myydään erittäin haikein mielin opiskelujen vuoksi näyttävä vaativan tason kouluhevonen.
Kalvarija on 02 syntynyt, rodultaan ja suvultaan tuntematon liettualainen tamma, joka on ollut meillä viimeiset 7 vuotta äiti-tytär -ratsuna ja ensihevosena. 
Kilpailtu menestyksekkäästi HeA -luokkia 2-3 tasolla, ja startattu myös vaativaa. Säkäkorkeus n. 152cm, kuvissa ja videoissa ratsastaja 175cm.

 

"Riia" on persoonallinen, kiltti ja monipuolinen hevonen. Sen kanssa on maastoiltu viikoittain niin yksin kuin porukassa ja säännöllisesti myös ajaen. Toimii erittäin näppärästi kärryjenkin edessä. Esteitä ei enää hypätä, koska etujaloista löytyy sanottavaa. Pienellä huomioinnilla ei näy mitenkään aktiivisessakaan sileän treenissä. Kuvattu kesällä 2015, ell paperit nähtävissä. 
Muutama viimeinen vuosi ollaan treenattu koulua tavoitteellisemmin, kun kesällä 2014 ensimmäisissä aluekisoissa yllätykseksemme sijoituttiin molemmissa luokissa.
"Lyhyen uramme" aikana ollaan tienattu lukuisia voittoja ja sijoituksia HeA -luokista 2.tasolta. Mm. P-SM harrastemestaruus kultaa v.2014. Kisattu myös muutama 3.tason luokka parhaimmillaan yli 64% tuloksella ja tänä keväänä ollaan startattu pari vaativaa luokkaa. Viimeisimmästä VaB startista 2. tasolla 59.2% ratsastajan radan unohduksesta huolimatta. Pienellä hiomisella valmis kilpailemaan sijoituksista! 
Kapasiteettia riittää pidemmällekkin, jos haluaa/osaa kouluttaa eteenpäin, treenissä ollaan kokeiltu laukkapiruetin ja piffien ja paffien alkeita. Helppo koota ja erityisesti laukka on vahvaa ja näyttävää. Riia omaa hyvän työmoraalin ja on yritteliäs sekä miellyttämisenhaluinen. Kevyt, ammattilaistenkin kehuma ratsastaa, mutta ei automaatti.
Valvovan silmän alla on opettanut myös alkeita niin pikkutytöille kuin aikuisille miehillekin, mutta ei ole pommin varma. Tulistakin luonnetta löytyy ja kuumuu ajoittain, joten ei sovi 
myöskään aroille ratsastajille. Ei kuitenkaan koskaan heitä selästä, ryöstä tms. On vain tammamaisen tempperamenttinen :)
 Myydään ainoastaan kokeneelle ratsastajalle, ei ratsastuskouluun.



Käsiteltäessä ja hoitotoimenpiteissä erittäin kiltti ja helppo. On esimerkiksi kengittäjän lempiasiakkaita ja raspaus hoituu ilman rauhoitusta. Lastaus ja matkustaminen sujuvat ongelmitta. Käyttäytyy fiksusti kisapaikoilla ja sopeutuu helposti uusiin paikkoihin. 
Tottunut koiriin ja lapsiin. Lapsetkin voivat hoitaa ja paijata, Riia vain nauttii huomiosta. Vaatii kuitenkin käsittelijältään jämäkkyyttä ja johdonmukaisuutta. Osaa testata, mutta ei ole ilkeä. Ei pure eikä potki. Toisille hevosille äkäinen, eikä tule kaikkien kanssa toimeen. Sopivan kaverin ( neidin hyväksymän ;) ) löytyessä on tarhattu myös kaverin kanssa.

 Tästä jollekkin tavoitteelliselle kisaajalle, opetusmestaria hakevalle tädille, tai vaikka koko perheelle hevoseksi kaunis kultakimpale, josta emme itse millään raaskisi luopua, ellei se olisi välttämätöntä.
 Myynnillä ei ole kiire. Ensisijainen ehto on hyvä koti. Kokeilemaan saa tulla niin monta kertaa kuin kokee tarpeelliseksi. 

Siinäkö se olisi?

En ehtinyt pohtia pitkään, kun pian istuinkin jo junassa matkalla Ylivieskaan. Jos kävisin ihan vain katsomassa? Ei sitten tarvitsisi jälkeen päin harmitella. Koitin pitää pään kylmänä ja kriteerini kirkkaina mielessä. Hyvä suunnitelma. Heti hevosen nähdessäni tiesin kuitenkin, ettei tässä ole järjen kanssa mitään tekemistä. Sydämen kuvat silmissäni palasin kotiin. Minut valtasi epäusko: voisiko se TODELLA olla tässä?

Kaupankäyntiä veivattiin suuntaan ja toiseen. Kerran jo ehdin vetäytyä kokonaan, kun vanhoja röntgen-kuvia tutkinut eläinlääkäri kehotti olla ostamatta. Hevosen omistajat järkyttyivät tästä tuomiosta, sillä heidän oma eläinlääkärinsä oli antanut täysin toisenlaista tietoa jalkavaivasta. He halusivat tutkituttaa hevosen uudelleen eri paikassa ja veivät sen klinikalle Ouluun. Siellä pitkän linjan kenttäratsastajalääkäri näyttikin vihreää valoa ja sai myös minun mieleni muuttumaan. Eikö tuon ikäisillä hevosilla aina ole jotain?

Kesän korvalla ajelimme makutuomarini kanssa uudelleen Ylivieskaan. Kävin tekemässä maastolenkin ja olin myyty. Hepo tarpoi reippaasti eteenpäin ilman ylimääräisiä sätkyttelyjä. Kaikki askellajit tuntuivat mukavilta ja satula kotoisalta. Oli silti vielä jäätävä sulattelemaan asiaa, sillä makutuomarini ei ollut kenttäkokeilun jälkeen yhtä innoissaan.

Tein mielessäni listaa hevosen hyvistä ja huonoista puolista:

KYLLÄ, hevonen on erittäin hyvin koulutettu - se on osaavampi kuin minä!
KYLLÄ, hevonen on juuri sen ikäinen mitä etsin.
KYLLÄ, hevonen on monipuolinen - sen kanssa on tehty ja sen kanssa voi tehdä melkein mitä vain!
KYLLÄ, hevonen vaikuttaa luotettavalta.
KYLLÄ, hevosella on lempeä ja seurallinen luonne - sen kanssa on mukava puuhastella!
KYLLÄ, hevonen vaikuttaa tyytyväiseltä ja hyvinvoivalta.
KYLLÄ, hevonen on ollut hyvässä hoidossa ja myyjät ovat ihania - heiltä saisi vinkkejä jatkossakin!
EI, hevosella on tammamaista temperamenttia ja se saattaa testata ratsastajaa - miten yhteistyö luonnistuu?
EI, hevosen hinta on liian korkea ikään ja terveydentilaan nähden.
EI, hevosen etujalkavika saattaa alkaa oireilemaan.

Neuvottelut jatkuivat. Myyjät saivat minut lopulta vakuuttuneeksi siitä, että yhteistyömme tulisi ajan kanssa sujumaan hyvin. Voisinhan tarvittaessa pyytää myös ulkopuolista apua. Yksi "ei" pois listalta. Hinnastakin väänsimme kättä, mutta onneksi omistajille tuntui hyvä koti olevan hintaa tärkeämpi. Sain hinnan tingittyä lähes puoleen alkuperäisestä. Toinen "ei" pois listalta. Viimeisen kohdan suhteen päätin viimein ottaa hurjan riskin. Kukaan ei pystyisi minulle ennustamaan, kuinka monta hyvää vuotta hevosella on edessä. Hyvässä lykyssä yhteiselomme tulisi jatkumaan toistakymmentä vuotta, huonossa tapauksessa jalka saattaisi kipeytyä piakkoinkin. Hälytyskellojen kilkattaessa takaraivossa kumosin oman kriteerini terveestä hevosesta ja sormet ristissä päätin ottaa riskin.

En itsekään vielä usko tätä, mutta niin siinä vain kävi, että nyt se vihdoin tapahtuu: 31 vuoden iässä, 25 vuoden heppailun jälkeen minulla on ihan pian OMA HEVONEN!



perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kerran heppatyttö - aina heppatyttö

Vuosi 1991. Ollaan keskellä lumen kuorruttamaa hämäläistä peltomaisemaa. Kuutta ikävuottaan lähestyvä Satu kiertää suomenhevosella ympyrää kummitädin roikkuessa liinan toisessa päässä. Jotain tapahtuu. Hevonen säikähtää ja päättää rynnistää kohti kotitallia pieni ihminen kyydissään. Se hyppää ensin yhden aidan yli ratsastuskentälle, sitten toisen aidan yli kentältä ulos ja laukkaa tallin pihaan. Edelleen pieni ihminen kyydissään. Kummitäti puuskuttaa perässä eikä voi uskoa, mitä juuri tapahtui. 

Ei, hevoskipinäni ei syttynyt tuolloin. Ei, ei myöskään intohimo esteisiin, vaikka kyydissä pysyinkin. Hevoskipinä oli syttynyt jo muutamia vuosia aiemmin vapunpäivän talutusratsastuksissa Hämeenlinnan Kaupunginteatterin takana Vanajaveden rannassa. Esteinnostusta ei sen sijaan ole vieläkään näkynyt eikä kuulunut. 

Muistan yhä tuon fiiliksen hevosen jarruttaessa tallin ovelle. Adrenaliiniryöpyn, kauhun, voitonriemun ja helpotuksen sekoituksen. Ensimmäinen laukka! Ensimmäiset esteet! Ja mä selvisin! Nuo tunteet onnistuivat koukuttamaan niin pahoin, että laji on pitänyt otteessaan kaikki nämä 25 vuotta. 

Vappu 1988. Egon-ponin turvallisessa kyydissä noin kolmen vanhana.