perjantai 17. kesäkuuta 2016

Kerran heppatyttö - aina heppatyttö

Vuosi 1991. Ollaan keskellä lumen kuorruttamaa hämäläistä peltomaisemaa. Kuutta ikävuottaan lähestyvä Satu kiertää suomenhevosella ympyrää kummitädin roikkuessa liinan toisessa päässä. Jotain tapahtuu. Hevonen säikähtää ja päättää rynnistää kohti kotitallia pieni ihminen kyydissään. Se hyppää ensin yhden aidan yli ratsastuskentälle, sitten toisen aidan yli kentältä ulos ja laukkaa tallin pihaan. Edelleen pieni ihminen kyydissään. Kummitäti puuskuttaa perässä eikä voi uskoa, mitä juuri tapahtui. 

Ei, hevoskipinäni ei syttynyt tuolloin. Ei, ei myöskään intohimo esteisiin, vaikka kyydissä pysyinkin. Hevoskipinä oli syttynyt jo muutamia vuosia aiemmin vapunpäivän talutusratsastuksissa Hämeenlinnan Kaupunginteatterin takana Vanajaveden rannassa. Esteinnostusta ei sen sijaan ole vieläkään näkynyt eikä kuulunut. 

Muistan yhä tuon fiiliksen hevosen jarruttaessa tallin ovelle. Adrenaliiniryöpyn, kauhun, voitonriemun ja helpotuksen sekoituksen. Ensimmäinen laukka! Ensimmäiset esteet! Ja mä selvisin! Nuo tunteet onnistuivat koukuttamaan niin pahoin, että laji on pitänyt otteessaan kaikki nämä 25 vuotta. 

Vappu 1988. Egon-ponin turvallisessa kyydissä noin kolmen vanhana.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti