torstai 28. heinäkuuta 2016

Kari Vepsän opissa

Eilen keskiviikkona oli todella jännittävä päivä. Lähdin ensimmäistä kertaa hevonen kyydissä auton rattiin. Riian mukana tuli pieni, yhden hevosen traileri, jota voi ajaa ihan tavallisella B-ajokortilla. Olen viimeisen viikon ajan ajellut harva se päivä pitkin kylänraittia tyhjä hevostraileri perässä keikkuen. Naapurit ovat saaneet kyllästymiseen asti seurailla peruutusharjoituksia kotipihassamme. Harjoittelu maksoi vaivan, sillä eilisestä reissusta selvittiin jännityksestä huolimatta kunnialla läpi!

Matkan määränpää oli Kari Vepsän KV-Stable Karkkilassa. Olen osallistunut useammalle Kari Vepsän kurssille vuosien varrella. Päätin jo kauan sitten, että hänelle vien hevoseni, jos minulla joskus on sellainen. Yleensä Vepsällä käyvät ne henkilöt, joilla on suuria ongelmia hevostensa kanssa. Siis huom! Hevosella harvoin on ongelmaa, vaan vika on yleensä ihmisen ja hevosen välisessä kommunikaatiossa. Riiaa ei pahalla tahdollakaan voi sanoa ongelmahevoseksi. Se on kuitenkin heti alusta asti osoittanut olevansa vahva ja älykäs luonne, joka testaa ihmistä tilaisuuden tullen. Halusin saada vinkkejä sen herkistämiseen ja kommunikaatiomme parantamiseen. Niin kuin Vepsä sanoo, homman on toimittava ensin maastä käsin, jotta se voi toimia selästä.

Riia näytti heti mitä mieltä on treenipäivästä. Piss off!!!

Yritän tiivistää tähän tärkeimmät pääkohdat päivän opeista. Koostan omaan postaukseen Riian kanssa tehdyt harjoitukset ja kerron saamistamme kotiläksyistä. Ennen kuin mennään itse asiaan, varoitan - tästä on tulossa pitkä postaus, haluan alleviivata, että mielestäni jokaisen hevosten kanssa tekemisissä olevan ihmisen tulisi edes kerran kuunnella Kari Vepsän ajatuksia. Ihan totta. (Hevos)maailma olisi silloin paljon parempi paikka. Ja tämä ei ole maksettu mainos. Tässä on mies, joka todella tietää mistä puhuu! Hän osaa perustella väittämänsä ja tekee sen vieläpä hauskalla tavalla. Jokaisella hevosharrastajalla on hevosenkäsittelytaidoissaan varmasti parannettavaa.

Kari Vepsä peräänkuuluttaa hevosenkäsittelytaitoja kahdesta syystä:
1. jotta harrastaminen olisi turvallisempaa
2. jotta hevosilla olisi hyvä olla

Kari Vepsä lähtee liikkeelle siitä ajatuksesta, että ihmisen täytyy ansaita hevosen luottamus. Vain sitä kautta hänestä voi tulla hevosen johtaja. Tarkoitus ei kuitenkaan ole olla hevosen pomo, vaan luotettava johtaja, jonka kanssa hevosen on hyvä ja turvallinen olla. Hevonen on syntynyt palvelemaan ja se tekee sen oikein mielellään. Mutta se ei palvele alamaista. Se palvelee johtajaa. Siksi asetelma on tehtävä sille hyvin selväksi - aina. Hevosen kanssa on oltava johdonmukainen.

Vepsän mukaan nykypäivän hevosten ongelma on se, että ne eivät keskity ihmiseen. Hevosen tulee keskittyä vain ihmiseen, vaikka ympärillä tapahtuisi mitä. Jos näin ei tapahdu, sen elämä muutetaan hankalammaksi. Hevonen laitetaan hommiin, kunnes se huomaa, että on mukavampi olla rauhassa aloillaan. Hevosen pään asento kertoo paljon. Jos pää on ylhäällä eli ns. punaisella alueella, se on valmis pakenemaan. Keltainen alue on keskellä ja kun se on aivan rento, se roikottaa päätään vihreällä alueella. Tavoitteena on pyrkiä siihen, että hevonen olisi johtajansa seurassa rento koko ajan. Rento hevonen voi käyttää ns. ajatusaivoa ja oppia jotain. Jos hevonen joutuu olemaan varuillaan ja pelkää, se ei opi. Hevonen ei osaa järkeillä, onko joku yllättävä asia sille vaaraksi vai ei. Saaliseläimenä sille on aina kyse elämästä tai kuolemasta. Laumassa hevonen seuraa johtajan reaktiota ja jos johtaja antaa merkin, lauma pakenee paikalta. Samalla tavalla hevonen lukee ihmisen kehonkieltä. Valitettavan usein ihmiset itse opettavat hevosta pelkäämään.

Käsittelyharjoituksissa puhutaan hevoselle tuttua kieltä - kehonkieltä. Tavoitteena on mennä hevosen omaan maailmaan. Harjoituksissa ehdottoman tärkeää on välitön palkitseminen. Palkintona on lepohetki, jossa hevoseen kohdistuva paine poistetaan. Oikeanlaiset työvälineet ovat välttämättömyys. Perusharjoituksiin tarvitaan naruriimu ja köysi. Ympyrätarha on monissa harjoituksissa korvaamaton apuväline. Vepsän mukaan harjoituksia on tehtävä hevosen tahdissa pienissä osissa. Niissä ei voi oikoa. Vasta sitten voi siirtyä seuraavaan, astetta haastavampaan harjoitukseen, kun edellinen sujuu. Hevonen joutuu tosissaan miettimään, mitä siltä pyydetään. Siksi harjoittelu käy sille työstä eikä sitä pitäisi jatkaa liian kauaa kerrallaan. Varsinkin nuorten hevosten kanssa tulisi vaihtaa harjoituksia riittävän usein, jotta ne eivät kyllästy ja väsy.

Riian kanssa tehdyistä harjoituksista ja sen reaktioista seuraavassa postauksessa! Pysy mukana! 


Lopussa kiitos seisoo. Tyytyväinen länkkärihepo.



tiistai 26. heinäkuuta 2016

Tätiratsastaja? Minäkö?

Täti. Siinä vasta mielenkiintoinen termi. Sanassa on hieman negatiivinen kaiku, mutta toisaalta sana on hyvin positiivinen. Tädistä tulee mieleen keski-ikäinen, ylipainoinen rouvashenkilö. Samaan aikaan nimitys on kunnia-asia. Tai siltä se ainakin tuntui sisareni saadessa ensimmäisen lapsensa. Täti-määritelmään joutuu jokainen nainen tottumaan melko aikaisin. Ruokakaupan kassajonossa olet täti, jos et enää täytä tytön kriteerejä ja jonkun pienen kanssajonottajan vanhemman pitää sinua puhutella.

Tätiratsastaja. Mieleen tulee keski-ikäinen, ylipainoinen rouvashenkilö hevosen selässä. Keski-ikään asti en ole vielä ehtinyt, mutta rouvashenkilö olen kyllä ja vähän ylipainoinenkin. Termi siis istuu minulle riittävän hyvin. Sisareni pyysi kuitenkin miettimään asiaa kaksi kertaa, kun luki määritelmän blogistani. Et sä vielä ole tätiratsastaja - alle nelikymppisille tulee paha mieli, hän sanoi. Mielestäni tätiratsastajuus ei sittenkään ole ikäsidonnainen asia. Tätiratsastaja on nainen, joka on aikuisiällä innostunut hevosista uudestaan. Hän ei enää nauti ylimääräisistä jännitysmomenteista vaan yrittää minimoida vaarallisen lajin riskit. Tätiratsastaja nauttii harrastamisesta tutun ja turvallisen ratsun kanssa.

Tätiratsastaja tätiratsuineen.

Tätiratsastajuudessa on myös jotain armollista. Tätiratsastajan ei tarvitse ottaa ratsastusta niin vakavasti. Tässä vaiheessa kaikille on selvää, ettei meistä ammattilaisia tullut. Mutta mikä ettei tätiratsastajakin voisi joskus käydä hytkymässä jonkun helpon luokan läpi. Tätiratsastajat saavat harrastaa tavallaan ja se siinä onkin ihan parasta!



torstai 21. heinäkuuta 2016

Maailman monin poni

Olen aina haaveillut mahdollisimman monipuolisesta hevosesta. Vaikka en varmasti koskaan kyllästy ratsastamiseen, nautin suuresti myös kaikesta muusta puuhastelusta hevosten kanssa. Tämä kaikki muu auttaa tutustumaan hevoseen paremmin ja lujittaa suhdetta välillämme. Kahden ensimmäisen kavioliittoviikkomme aikana olemme ehtineet muun muassa:

Maastokäppäillä.

Harjoitella rollkuria.
Vitsivitsi. Kärpänen tuli tielle.
Vikeltää.

Talutusratsastaa.

Kärrytellä.

Jumppailla.

Tämän monipuolisempaa hevosta saa hakea. Sen lisäksi, että Riia on osaava koulukentällä, se on osoittanut olevansa myös oivallinen lastenratsu. Riia on ehtinyt sulattaa parissa viikossa jo monen monta sydäntä. On se vaan yksi suurenmoinen kultakimpale!

Huomenna on edessä meidän ensimmäinen ratsastustunti. Jännnnäääääää....!!!



tiistai 19. heinäkuuta 2016

Välineurheilua

Ratsastus on laji, jossa välineillä on väliä. Hevosella tulee vähintään olla hyvin istuva satula, suitset, riimu ja joitakin puhdistusvälineitä. Yleensä myös jalkasuojat sekä loimi tai pari. Kuulostaa simppeliltä, mutta tästä ne vaatimukset vasta alkavatkin. Ei nimittäin riitä, että satula on hevoselle sopiva. Sen tulisi istua myös sille kaavailtuun käyttötarkoitukseen sekä ratsastajan ahteriin. Suitsissa löytyy kymmenittäin eri malleja. Entäs kuolaimet sitten? Millaista vaikutusta niillä toivotaan saavutettavan? Miten hevonen niihin reagoi? Tarvitseeko hevonen suojat joka jalkaan ja millaisilta vammoilta niiden toivotaan suojaavan? Onko hevonen ulkona räntäkeleillä tai paukkupakkasilla ja onko tallissa kylmä? Onko sillä oltava loimi 24/7?

Hevosen varusteisiin saa uppoamaan puoli omaisuutta. Ratsastajan varusteet ovatkin sitten jo aivan oma lukunsa. Uudet trendit jyräävät vanhat. Hevosharrastajat ovat muotitietoisia ja brändiuskollisia. Hevosten ympärillä pyörivää bisnestä voi verrata lastentarvikebisnekseen. Uusia innovaatioita syntyy ja nettikaupat käyvät kuumina. Sitä haluaa vain parasta silmäterälleen. Siinä vaiheessa, kun pollen selkää särkee ja satulakauppias heiluttelee edessä täydellisesti istuvaa, mutta muutaman tuhatlappusen kustantavaa satulaa, ei käy edes mielessä, että mitähän sitä huomenna syötäisiin. Monet myyntimiehet ja ihmeparantajat käyttävät tätä häikäilemättömästi hyväkseen. Mitään takeita ei anneta, koska ei tarvitse: hevonen kun ei edelleenkään osaa itse ilmaista itseään.

Olen ikionnellinen, että Riian mukana tuli kaikki, mitä monipuoliseen harrastamiseen tarvitaan. Olen äärettömän iloinen siitä, että Riiaa on pidetty kuin kukkaa kämmenellä. Kaikki sen tavarat ovat laadukkaita ja sopivia. Ei ole ihan helppoa eikä ilmaista löytää hevoselle täydellisesti istuvat varusteet. Siihen voi kulua vuosia. Olen hykerrellyt purkaessani Riian muuttokuormaa vähitellen. Pakettiauto oli täynnä säkkejä, pusseja ja nyssäköitä. Viimeiset niistä sain käytyä läpi vasta eilen. Minulla on ollut monipäiväinen jouluaatto keskellä kesää! 


Mikä siinä onkin, että kaikkea heppatavaraa on vain niin ihanaa hipelöidä. Se nahan tuoksu, ah! Ehkä se on se nostalgia. Mieleen muistuu junnuvuosien heppakerhot, joissa opeteltiin suitsien osia ja pinteleiden kerimistä. Se oli sitä aikaa, kun vielä haaveiltiin omasta hoitohevosesta. Kierreltiin marketeissa etsien hevosenhoitoon soveltuvia tarvikkeita. Silloin heppatavaraa ei kaupoissa myyty, joten juuriharja sai kelvata. Marjasangosta tuli hyvä harjaämpäri, kun siihen kirjoitti tussilla kaikkien tuntemiensa hevosten nimet. Pieniä pesusieniä ostettiin viikkorahoilla varastoon siltä varalta, että saisi kunnian pestä ja rasvata jonkun tuntihevosen varusteet. Niin, silloinkin sitä nautti joka solullaan hetkistä hevosten kanssa.



perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen yhteinen viikkomme on hujahtanut vauhdilla. Siihen on mahtunut monenmoista touhua ja monenlaisia tunteita. Olen ollut onneni kukkuloilla ja valtavan ylpeä uudesta hevosestani. Mukaan on mahtunut myös epävarmuutta. Olen murehtinut miten yhteistyömme lähtee sujumaan ja onko Ria todella se oikea hevonen juuri minulle.

Ensimmäisenä päivänä poltteli päästä heti ratsastamaan. Yleensä pollen annetaan kuulemma kuitenkin kotiutua ensin. Tyydyin siispä esittelemään Riialle paikkoja ja tekemään maastakäsittelyharjoituksia. Riian mukana tuli naruriimu ja koulutusköysi. Totesin nopeasti, että minun olisi hankittava sille uusi köysi. Sen tulisi olla painavampi, pidempi ja sellainen, joka solmitaan suoraan riimuun. Johtajuus on mielestäni aivan ykkösasia ja sen saavuttaminen on helpompaa oikeilla työvälineillä. Riia kyllä teki, mitä pyysin, mutta pitkin hampain. Salaa naureskeli itsekseen, että siinäs huidot. Perjantai-illan tihkusateessa mietin, että uskallankohan selkään mennäkään, ellei hepo ole aivan kuulolla...

Tässä mä oon tosi kuuliainen!

Toisen päivän aamuna Riia vaikutti olevan jo kuin kotonaan. Se ei ollut erityisen kiinnostunut muista hevosista eikä korvaansa lotkauttanut edes pihassa kotkottaville kanoille. Ruoka maistui ja se uskaltautui jo oman laitumensa toiseen päähän. Päätin tallikavereiden yllyttämänä nousta selkään. Jännitti niin että vatsaa väänsi. Mitäs jos se onkin aivan erilainen kuin vanhassa kodissaan? Jos se villiintyy ja kiikuttaa menemään?!? Jos tipun heti ensimmäisellä kerralla? IIIK IIK IIIIIK!!! Kun selkään päästyäni pyysin Riiaa lähtemään liikkeelle, rentouduin heti. Tuntui prikulleen samalta kuin koeratsastuksella. Kodikkaalta ja letkeän rennolta. Rauhoittavalta. Riia tarpoi kenttää kohti varmoin askelin, enkä voinut kuin hymyillä. Mun ihana heppa!!!

Kukas kumma siellä selässä nyt virnuilee?

Kolmantena päivänä lyöttäydyttiin Tyyne-tamman ja omistajansa mukaan maastokäppäilylle. Taas jännitti vähän. Kts. kysymykset yllä... Pian huomasinkin jo antavani sille pitkät ohjat. Riia oli niin rauhallinen, että oli pakko luottaa. Eivät edes vastaantulevat sauvakävelijät tai pusikossa pauhaava trimmeri saaneet Riiaa säpsymään. Ihana, ihana hevonen!!!

Oon vähän nautiskellu. Höhö.

Neljäntenä päivänä rohkaistuin ensimmäiseen kunnolliseen kenttätreeniin. Käveltiin ensin hyvä tovi ja väistätin sitä hieman. Sitten olikin pakko ravata, että päästiin ötökkäparvesta eroon. Vaikka äsken käynti tuntui reippaalta ja matkaavoittavalta, jäi ravi junnaamaan paikoilleen. Hmph. Muistelin saamiani ohjeita. Älä aja koko ajan eteen vaan jarruta välillä. Pitkillä sivuilla paineltiin pian ihan riittävän reippaasti. Helpolla se ei kyllä tullut. Laukka jännitti eniten. Koeratsastuksen perusteella tiesin, että laukka pitäisi saada ensin kunnolla etenemään, ettei Riia alkaisi puskea lapa edellä sisään. Ulko-ohja, ulko-ohja, ulko-ohja, hoin mielessäni. Älä purista polvella!!! Annoin Riian kirmata kenttää ympäri ja se tuntui innostuvan! Laukka pyöri mukavasti. Jes! Loppuravit ja päätin tältä erää lopettaa, kun molemmilla on kivaa. Käytiin vielä pyöräilevän oppaan saattelemana tekemässä pieni metsäpyrähdys ja Riia oli yhtä ihana kuin edellisenäkin päivänä.

Täähän sujuu ihan hyvin!

Seuraavana päivänä koitti tammojen yhdistäminen samaan laumaan. Ajattelin lämmitellä Riiaa ensin kentällä, ettei se venäyttäisi kinttujaan kirmatessaan kaverien kanssa laitumella. Osuttiin kentälle yhtä aikaa rankkasateen kanssa. Liekö syynä se vai joku tammamainen mielenhäiriö, mutta Riia tuntui aivan erilaiselta kuin edellisenä päivänä. Energiaa ei ollut eteenpäin liikkumiseen yhtään enempää, mutta kaikkiin sivuliikkeisiin kyllä. Yhtäkkiä kuuliaisuus oli tipotiessään ja kentän portti pelottava. Kuka onkaan tämä hevonen? En jäänyt pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa vaan päästin tallinomistajan piipahtamaan parin kierroksen verran selässä. Sitten olikin jo aika valmistautua illan jännitysnäytelmään. Talutimme tammat laitumen keskelle. Yleisö katseli aidan takaa kamerat tanassa. Päästimme hevoset yhtä aikaa irti ja...ei mitään. Ei niin mitään. Ne vain painoivat päänsä alas ja alkoivat syödä. Tyyne ja Tyyris olivat jo ennestään hyvää pataa. Riia teki varovaisesti tuttavuutta hilautumalla lähemmäksi aterioimaan. Pari kertaa Tyyris huiskautti hännällään, ajoi kerran Riiaa kauemmaksi ja siinä se. Olimme ehkä hivenen pettyneitä, mutta ennen kaikkea huojentuneita, ettei mitään härdelliä syntynyt. Tyytyväisinä kolmikko jäi laiduntamaan vieri vieressä.


Pyllyt.

Kuudentena päivänä Tyyne-tammalle oli tulossa hieroja. Hän lupasi samalla käsitellä myös Riian. Halusin kuulla hierojan mielipiteen Riiasta ja saada vinkkejä sen hoitoon. Ennen kuin päästiin itse asiaan ehdin jo tuskastua koko hevoseen. Siitä oli yön aikana kuoriutunut varsinainen laumasielu! Se oli aivan hädissään, kun kaverit jäivät laitumelle eikä niitä näkynyt missään. Se hirnui korvia särkevästi. Didn't see this coming... Se oli aivan kuin eri hevonen. Onneksi tammat tulivat pian seuraksi ja Riia sai huokaista helpotuksesta. Hieroja Mira Nisumäki pääsi hommiin. Riiasta huomasi, että se on ennenkin ollut hoidettavana. Se osasi olla aloillaan ja nauttia käsittelystä.

Tekee gutaa.

Tänään oli otettava vielä iisisti hieronnan jäljiltä. Suunnitelmissa oli lyöttäytyä Tyyris-tamman mukaan ajolenkille, mutta se olikin satuttanut itsensä yön aikana. Liekö hevosilla sittenkin ollut jonkinlaista kärhämää keskenään vai olisiko Tyyris kuitenkin vain liukastunut. Ajohommat saivat jäädä tältä erää. Sen sijaan käveltiin tietä pitkin pieni lenkki, jotta Tyyriksen kipeä jalka vetristyisi. Päätin ratsastaa vielä kaikki askellajit rennosti kentällä. Riia huuteli taas vähän väliä kavereitaan ja oli hankalaa saada sitä keskittymään. Mutta ainakin oli virtaa! Ravissa paineltiin reippaasti eteenpäin ja laukkakin oli oikein hyvä. Haaveeksi jäi vielä saada sitä eteen alas - tätä hieroja erityisesti painotti.

Illalla poikettiin koko perheen voimin laitumella rapsuttelemassa Riiaa. Pieni ponityttö pääsi ensimmäistä kertaa selkään ja yllätti meidät kikattamalla kovaan ääneen. Selkeästi heppatytön ainesta!

Olen kuullut sanottavan, että hevonen toimii uudessa paikassa vanhoilla asetuksilla parisen kuukautta. Vasta sitten punnitaan se, miten hyvin ratsukolla synkkaa. Jää nähtäväksi pitääkö tuo paikkansa. Ensimmäisestä viikosta olen joka tapauksessa oppinut sen, että kotiutumiselle ja yhteispelin rakentamiselle täytyy antaa aikaa. Tavoitteenani on olla tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä Riian käytöksestä. Se tulee olemaan haaste, mutta tekee kärsimättömälle luonteelleni oikein hyvää!



sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Kotona ollaan!

Hevosenomistajuuttani on kestänyt nyt kokonaista neljä päivää. Riia on kotiutunut erittäin hyvin. Se ei sinänsä ole ihme, sillä Riian entiset omistajat kertoivat sen olevan todella sopeutuvainen. Ehdin silti jo etukäteen maalailla kaikenlaisia kauhukuvia siitä, mitä paikanvaihdos voisi tuoda tullessaan. Vielä on toki monta muuttujaa matkassa, mutta palataan niihin vähän myöhemmin. Nyt kuitenkin katsaus viime torstaihin, joka oli yksi tähänastisen elämäni jännittävimmistä päivistä. Riian muuttopäivä.

Aamupäivän aikana ajelimme isäni ja sisareni kanssa Hauholta Ylivieskaan noin 400 kilometrin matkan. Siinä vaiheessa, kun Riian kotitalli häämötti edessä, räpiköi vatsassani vähintään tuhat perhosta. Onneksi heti pihalla vastassa olivat Riian ihanat omistajat sekä kaunotar itse. Se oli kuin itse tyyneys ja omakin jännitykseni hellitti hieman. Ryhdyttiin pakkaushommin. Ajokärryjen sullominen pakettiautoon tuotti päänvaivaa. Tilanteen ratkaisi lukuisat muuttomme lusinut isäni, jonka avaruudellinen hahmoituskyky on aivan omaa luokkaansa. Kärryt saatiin kyytiin, kun takaovet köytettiin hieman raolleen. Loput kamppeet (niitä oli PALJON!) kärryjen seuraksi ja enää oli tunteellisten jäähyväisten aika. Hyvin ristiriitaisia tunteita herättävä hetki. Miten jollekin niin iloinen asia voikin olla yhtä aikaa toiselle maailman suurin suru. Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, kuinka rakastavassa kodissa Riia on saanut edelliset seitsemän vuottansa viettää.

Kotimatkalle startattiin haikeissa tunnelmissa sateen ropistessa tuulilasiin. Jännitys oli käsinkosketeltavaa. Isälläni ei ollut aiempaa kokemusta hevosen kuljettamisesta. Hän joutui siis heti tulikokeeseen apukuskin yrittäessä hillittä kielenkantojaan. Pahimmalla mahdollisella hetkellä navigaattori teki tenän ja käännyttiin heti ensimmäisestä risteyksestä väärään suuntaan. Kiva. Onneksi virhe huomattiin nopeasti. Sitten pitikin miettiä, että mitenkäs pakettiauto-traileriyhdistelmällä tehdään uukkari? Rautaisella ammattiautoilijan ammattitaidolla isäni sai kuin saikin kurssin käännettyä niin sujuvasti, ettei nelijalkainen matkustajamme protestoinut perässä lainkaan.

Auto suuri, peräkärry pieni. Taustapeileistä ei näkynyt kuin lokasuojat!

Ensimmäisten viidenkymmenen kilometrin jälkeen isäni vaati, että pysähdytään tarkistamaan kopin renkaat. Varmuuden vuoksi. Kurkkasin samalla, mitä kyytiläiselle kuuluu. Hänhän olikin reippaana tyttönä syönyt jo melkein kaikki eväänsä. Kiva! Mitenkäs seuraavat 400 kilometriä taittuisivat ilman murkinaa? Tämä tieto aiheutti pakettiauton hytissä lievää tunnelman kiristymistä. Mihin urakkaan olimmekaan ryhtyneet?!? Ei auttanut muu, kuin vetää henkeä ja toivoa parasta.

Ensimmäinen virallinen tauko pidettiin Vaskikellossa. Olimme siis päättäneet kiertää Jyväskylän kautta kotiin. Matka pitenisi kyllä, mutta luvassa olisi parempikuntoisia teitä ja vähemmän höykytystä kyytiläiselle. Joka muuten oli yhtä iloisen näköisenä kopissaan kuin edelliselläkin pysäkillä. Huokaisin helpotuksesta. Olin etukäteen ajatellut, että taukopaikoilla Riiaa voisi vähän jaloitella. Sen kanssa kun ei lastauksen pitäisi olla ongelma. Parkkipaikalla tulin toisiin ajatuksiin. Hurjan paljon liikennettä ympärillä + vieras hevonen = liian suuri riski. Valkoinen ystävämme sai siis tyytyä seisoskeluun. Tarjoilimme virkistykseksi melassivettä ja tietysti vähän leipää ja porkkanaa. Sain haalittua pudonneita heiniä verkkoon ja taas alkoi tyytyväinen rouskutus. Kuljettajalle ja apukuskeille vielä murua rinnan alle ja matkaa jatkettiin hymyssä suin. Penkinreunaa silti edelleen puristaen.

Ikuisuuden päästä ohitettiin kyltti: Jyväskylä 144 km. Ei voi olla totta! Ei edes puolessa välissä vielä! Oli otettava järeämmät aseet käyttöön. Isäni kaivoi cd-levyn esiin ja kohta kaiuttimista pauhasi: "Mä tiedän mitä teen, on selkeet tavoitteet ja nyt mun enää täytyy jaksaa...!" Kertosäkeen sanat sopivat tilanteeseen loistavasti ja sitä sitten hoilattiin naurun saattelemana aina vaan uudestaan ja uudestaan!


Kiitos Ela & Sami! Ilman teitä oltaisiin varmaan vieläkin nelostiellä...

Päätettiin pitää seuraava tauko vähän ennen Jyväskylää. Valittiin huoltamon suurelta parkkipaikalta syrjäisin nurkka ja leiriydyttiin siihen. Kopista ei kuulunut hiiskahdustakaan. Mietin jo, että ollaankohan siellä enää edes elossa. Avasin trailerin sivuoven ja sieltähän se tutuksi tullut turpa tulikin heti uteliaana nuuhkimaan. Riia ei vaikuttanut olevan moksiskaan matkanteosta. Vesi ei tällä kertaa maistunut, mutta revimme vihreää heinäverkon täytteeksi. Ja taas päästiin jatkamaan matkaa.

Mitäs tässä, Ritari Ässä.

Jossain vaiheessa alkoi taas usko loppua. Vähenevätkö kilometrit ollenkaan? Kahdeksankympin vauhti tuntui puuduttavalta ja pakettiauton etupenkki pieneltä meille kolmelle. Mutta niin vain alkoivat maisemat käydä yhä tutummiksi. Kangasalan kohdalla huokaistiin jo helpotuksesta. Elastinen soi soimistaan, nauru raikasi eikä hepuli ollut hytissä kaukana.

Lopulta, kello kymmeneltä illalla, kuuden ja puolen tunnin kotimatkan ja yhteensä liki 900 kilometrin jälkeen oltiin takaisin Hauholla. Voittajafiilis!

Tallilla meitä odotti varsinainen vastaanottokomitea. Ihanaa, selväpäisiä ihmisiä ja apukäsiä! Riia-raukka seisoi kopissaan edelleen tyynen rauhallisena. Ei varmaan tuntenut enää jalkojaan. Ainakaan se ei mielellään olisi peruuttanut lastaussillalle. Mutta jo tuli uutta eloa hevoseen, kun se huomasi vaihtuneet maisemat! Ylväänä se tutkaili ympäristöään. Se sai sadetakin niskaansa ja pääsi vetristelemään jalkojaan. Tarhasta käsin oli turvallista kuikuilla uusi kavereita. Kotona ollaan!



torstai 7. heinäkuuta 2016

Tänään on hyvä päivä

Halusin vain ilmoittaa, että matkalla ollaan!
Riia saapuu tänään kotiin!

Do I need to say more?

Jos hyppäät mukaan vasta tässä vaiheessa, voit lukea naiiveja ennakkoajatuksiani hevosenomistamisesta selaamalla tästä taaksepäin. Tätä tuoreemmissa blogiteksteissä saattaa sen sijaan olla jo kantapään kautta opittuja totuuksia.

HERE WE GO! WISH ME LUCK!!!



Tämä kappale soi repeatilla päässäni synnytyslaitoksella.
Jostain syystä se putkahti taas tänään mieleeni.
Uusi perheenjäsen tuloillaan siis!



keskiviikko 6. heinäkuuta 2016

Hevonen + pieni lapsi = mahdoton yhtälö

Hetki ennen Riian saapumista olen yhä optimistinen ja eri mieltä otsikon kanssa. Uskon vahvasti, että arjen aikatauluttamisella ehdin nauttia molemmista: pienestä ihanasta ponitytöstäni ja omasta upeasta hevosestani. En sitäpaitsi näe niitä täysin toisensa poissulkevina asioina.

Pitkän tähtäimen suunnitelmana on tietysti imeyttää heppahöperyys pieneen ponityttöön. Ruusuisissa unelmissani laukkaamme yhdessä auringonlaskuun. Kunhan neiti on ensin tuplannut pituutensa... Toivon todella, että voisimme tulevaisuudessa jakaa hevosharrastuksen ja viettää yhteistä aikaa tallilla. Siellä kun oppii niin paljon muutakin kuin hevosenhoitoa. Muistan eräänkin tutkimuksen, jonka mukaan hevostytöistä kasvaa johtajia. Tiedä siitä sitten, mutta johtajuutta, vastuuntuntoa ja pitkäjänteisyyttä hevosten kanssa varmasti oppii! Plus se teräsvatsa, jonka likaisia porkkanoita ja vanhaa leipää syömällä saa...ei voi olla pahasta!

Hevosen hankkiminen tällaiseen elämäntilanteeseen vaatii hurjasti koko perheeltä. Olemme mieheni kanssa käyneet lukuisia keskusteluja asiasta ja pohtineet kaikkea mikä voi mennä vikaan. Jep! Tiedetään, kaikkea ei voi etukäteen suunnitella, eikä kaikkeen voi varautua, mutta niinhän se on elämässä yleensä. Ilman mieheni tukea en ikipäivänä voisi ajatellakaan hevosen hankkimista. Ja tällä tarkoitan toki taloudellista tukea, mutta ennen muuta henkistä sekä ajallista panostusta. Ellei hän olisi valmis viettämään pienen ponitytön kanssa pitkiä iltoja mamman hummaillessa, ei näin pienen lapsen äidillä ehkä olisi mahdollisuutta omaan hevoseen. Tai harrastamiseen yleensä.

Se se onkin varsin kärkkäitä mielipiteitä herättävä asia: äipän harrastaminen. Ei kai kukaan voi olla kuitenkaan eri mieltä siitä, että kaikki äidit tarvitsevat omaa aikaa. Vaikka kuinka kulunut fraasi tämä olisi, kirjoitan sen silti tähän: kun äiti voi hyvin, koko perhe voi hyvin. Oman hyvinvointini kulmakiviä on omasta fyysisestä ja psyykkisestä terveydestä huolehtiminen rakkaan harrastuksen parissa. Hevoset ovat siitä jänniä veijareita, että niiden kanssa ei ainoastaan kunto kasva. Kun niiden kanssa viettää aikaa, kaikki muut maailman murheet unohtuvat. Omia murheita ne kyllä onnistuvat järjestämään, mutta ei siitä tässä sen enempää... Kun arjen pyörittämiseen väsynyt äiti lähtee tallille pariksi tunniksi, tulee sieltä täysin toinen ihminen takaisin kotiin.

Kotoa lähteminen onkin sitten oma juttunsa. Ei ole helppoa jättää parkuvaa lasta toisen hoitoon. Mutta niin on vain tehtävä. Kuulostaa ehkä julmalta, mutta katso edellinen kappale. Sitä paitsi täytyyhän pienen ponitytön saada viettää aikaa myös muiden, erityisesti isänsä kanssa. Isät kun ovat tunnetusti hieman saamattomia järjestämään laatuaikaa itselleen ja taaperolle... Jälkeenpäin on kuitenkin sadellut kiitosta kahdenkeskisestä ajasta, sillä kuulemma vasta silloin oppii tuntemaan lapsensa läpikotaisin.

Myönnettäköön, ettei kaiken tämän tiedostaenkin voi tallimatkalla välttyä omantunnontuskilta. Eräs tallikaveri - kiitos Suska - sen niin osuvasti totesi, että äitiyden myötä on aina vähän väärässä paikassa: kun olet kotona, tekee mieli tallille, kun olet tallilla, tulee kiire kotiin. Mutta se nyt kai vaan kuuluu äitiyteen - tasapainoilu omien ja lastensa tarpeiden välillä. Ristiriita on siinä, että vaikka kuinka mielellään sitä viettäisi kaiken aikansa rakkaimpiensa kanssa, on omaa aikaakin oltava.

Jos pureudutaan siis vielä vähän syvemmälle aiheeseen, liittyy tähän vahvasti oma identiteetti. Perheen perustamisen ja äidiksi tulon myötä joutuu väistämättä omaksumaan uuden roolin. Toisilla se käy helpommin, toisille se aiheuttaa hieman enemmän päänvaivaa. Itselläni uuteen äiti-minään kasvaminen vei aikaa. Vaikka se onneksi nyt tuntuu jo varsin luontevalta ja hyvältä, enkä vaihtaisi sitä pois mistään hinnasta, on siinä edelleen opettelemista. Siksi tekee todella hyvää päästä säännöllisesti vanhan rakkaan harrastuksensa ja omien ajatustensa pariin. Silloin saa taas olla vanha oma itsensä.

Milloin mamma sitten ehtii harrastaa? Tämän mamman pelastus on se, että mieheni, lapsen isä on yksityisyrittäjä. Hän määrää itse itselleen työajat ja pystyy siksi joustamaan arjen aikatauluissa. Ja se, että hän työskentelee kotona, on heppamamman lottovoitto. Pikkupiltti päikyille ja tallille. Isi kuuntelee itkuhälytintä sillä aikaa. Ja kas, vielä jää illasta aikaa koko perheen yhteisille touhuille. Kun lapsi kasvaa, arki ja arjen pyörittäminen toki muuttuu, mutta toivon mukaan pieni ponityttö viihtyy silloin tallilla jo vähän enemmän!

Ja vielä se on sanottava, että hevonen ja pieni lapsi olisi melkein mahdoton yhtälö ilman tukiverkkoa. Se on fakta, etten millään pääse joka päivä itse tallille. Enkä haluakaan päästä. Siksi tarkoitus on muodostaa Riian ympärille hyvä tiimi tärkeistä ihmisistä. Onneksi perhe- ja ystäväpiirissäni sattuu olemaan aika monta hevostelijaa, jotka ovat vieläpä ilmaisseet kiinnostuksensa uutta tulokasta kohtaan. Jes! Odotan siis luottavaisin mielin mitä tuleman pitää. Ja lupaan raportoida tänne kuinka homma lähtee sujumaan.

Tähän loppuun otsikon yhtälö korjattuna - ihan vain matemaatikkomiestäni ilahduttaakseni:

hevonen + pieni lapsi = rakkaus²



Selkeää heppatytön ainesta, eikö?



sunnuntai 3. heinäkuuta 2016

Elämme jännittäviä aikoja...

Alkaimaisillaan on yksi käänteentekevimmistä viikoista tähänastisen elämäni aikana: MINUSTA TULEE HEVOSENOMISTAJA!!!

Torstai on toivoa täynnä ja tulevan torstain päivämäärässä on vieläpä tuplasti onnennumeroitani. Kyseessä on kaunokaiseni muuttopäivä. Starttaamme anivarhain tärkeään tehtävään valtuutetun delegaationi eli isäni ja sisareni kanssa kohti Ylivieskaa. Tavoitteena on kääntää nokka kohti kotia mahdollisimman aikaisin. Emme halua kiirehtiä paluumatkalla, kun kyydissä on kallisarvoinen lasti. Ajomatkaa kertyy yhdelle päivälle noin 800 kilometriä ja autossa istumista yli kymmenen tuntia. Onneksi hevoseni, koskakohan totun tähän ilmaisuun, on kertomusten mukaan oikeinkin mukava matkakumppani. Riia on itseasiassa vieraillut Hämeenlinnassa kerran aikaisemminkin, joten hänhän on jo varsinainen konkari.

Muuttomatkaa helpottaa suuresti se, että kauppaan sisältyy Riian henkilökohtainen kulkupeli, söötti yhden hevosen kuljetustraileri. Se on niin pieni, että sitä voi hyvin vetää tavallisella henkilöautolla. Delegaatiomme liikkuu tosin isäni pakettiautolla, sillä hevoselle on kertynyt vuosien mittaan jonkin verran -kröhöm- muutakin henkilökohtaista omaisuutta... Ajokärryt ja -valjaat, satula, suitsia, riimuja, loimia, suojia, harjoja...you name it! Se onkin tosi mukava juttu, sillä niillä pääsee hyvin alkuun eikä tarvitse heti tuskailla esim. satulansovitusten kanssa.

Hevoseton on huoleton, sanotaan. Aion siispä nauttia viimeisistä huolettomista päivistäni ja jännittää fiilistellä täysillä uuden ystävämme saapumista!



perjantai 1. heinäkuuta 2016

Vielä hevosenomistamisen mahdottomuudesta...

Raha. Se on aina se ensimmäinen asia, mikä hevosenhankkijan lähipiiriä mietityttää. Yleinen käsityshän on se, että hevosenomistajan pitää olla vähintäänkin miljonääri. Myönnettäköön, ettei hevonen ole sijoitusmielessä viisas hankinta, mutta suhteutetaanpa vähän.

Esimerkiksi kolmihenkisen perheemme viikon etelänmatka maksaisi lentoineen ja majoituksineen reilun tuhannen euroa. Sillä rahalla nelijalkainen ystävämme rouskuttaa maalaistallissa (laidunkausi mukaanlukien) jo lähes p u o l i  v u o t t a ! 7 päivää vs. 180 päivää. Sitä sopii miettiä. Vaikka matkailu on suuri intohimoni, ovat ajatukseni kääntyneet hiljalleen siihen suuntaan, että haluan satsata arkeen ja rakkaaseen harrastukseeni. Tapahtukoon se sitten lomamatkojen kustannuksella. Jaajo Linnonmaan sanoin: ”Jos ihmisen kaikki rahat eivät mene harrastukseen, hänellä on väärä harrastus.”

Entäs elämäntilanteeni sitten? Miten muka oma hevonen mahtuu pikkulapsiarkeen? Hyvä kysymys. Tämän saan kokea kantapään kautta lähiviikkojen ja kuukausien aikana. Kerron sitten vastauksia. Siihen saakka ajattelen optimistisesti, että jos jotain oikein kovasti haluaa, se on mahdollista toteuttaa. Toki jostain on aina luovuttava ja tässä tapauksessa ennustan muun muassa nokkaunien tippuvan päiväohjelmastani pois.

Edellisen lomamatkaesimerkin jälkeen ajattelette tietysti, että perheeni joutuu uhrautumaan kohtuuttomasti harrastukseni vuoksi. Ei enää etelänmatkoja, jotta mamma saa harrastaa. Matkat jäävätkin varmasti vähemmälle, mutta tilalle tulee jotain muuta: yhteistä aikaa uuden perheenjäsenemme kanssa. Vaikka paperilla Riia olisikin minun, on se kuitenkin koko perheen yhteinen hankinta. Tavoitteenamme on harrastaa heppailua yhdessä. Mieheni haluaa oppia ratsastamaan paremmin ja toiveena on, että pienestä ponitytöstäkin kuoriutuisi heppahullu. Pikkulapsi & hevonen -aihepiiri herättää sen verran ajatuksia, että siitä on tulossa pian kokonaan oma postauksensa. Malttakaa siis vähän!

Tämä kirjoitus voi olla yksi niistä, joihin palaan jonkin ajan kuluttua. Voin sitten todeta, että ennakko-oletukseni olivat täysin vääriä: olen kokenut henkilökohtaisen konkurssin, myynyt koko hevosen pelastaakseni perheeni ja hevosharrastus on alkanut tympiä niin paljon, etten halua enää koskaan nähdäkään moista elikkoa. Toivottavasti minulla silloin on plakkarissa edes muutama onnistunut ratsastustunti, monta ihanaa maastoretkeä ja vähän tiukemmat vatsalihakset.

Hei hei palmut ja hiekkarannat! Tavataan taas kun olen eläkkeellä!