perjantai 15. heinäkuuta 2016

Ensimmäinen viikko

Ensimmäinen yhteinen viikkomme on hujahtanut vauhdilla. Siihen on mahtunut monenmoista touhua ja monenlaisia tunteita. Olen ollut onneni kukkuloilla ja valtavan ylpeä uudesta hevosestani. Mukaan on mahtunut myös epävarmuutta. Olen murehtinut miten yhteistyömme lähtee sujumaan ja onko Ria todella se oikea hevonen juuri minulle.

Ensimmäisenä päivänä poltteli päästä heti ratsastamaan. Yleensä pollen annetaan kuulemma kuitenkin kotiutua ensin. Tyydyin siispä esittelemään Riialle paikkoja ja tekemään maastakäsittelyharjoituksia. Riian mukana tuli naruriimu ja koulutusköysi. Totesin nopeasti, että minun olisi hankittava sille uusi köysi. Sen tulisi olla painavampi, pidempi ja sellainen, joka solmitaan suoraan riimuun. Johtajuus on mielestäni aivan ykkösasia ja sen saavuttaminen on helpompaa oikeilla työvälineillä. Riia kyllä teki, mitä pyysin, mutta pitkin hampain. Salaa naureskeli itsekseen, että siinäs huidot. Perjantai-illan tihkusateessa mietin, että uskallankohan selkään mennäkään, ellei hepo ole aivan kuulolla...

Tässä mä oon tosi kuuliainen!

Toisen päivän aamuna Riia vaikutti olevan jo kuin kotonaan. Se ei ollut erityisen kiinnostunut muista hevosista eikä korvaansa lotkauttanut edes pihassa kotkottaville kanoille. Ruoka maistui ja se uskaltautui jo oman laitumensa toiseen päähän. Päätin tallikavereiden yllyttämänä nousta selkään. Jännitti niin että vatsaa väänsi. Mitäs jos se onkin aivan erilainen kuin vanhassa kodissaan? Jos se villiintyy ja kiikuttaa menemään?!? Jos tipun heti ensimmäisellä kerralla? IIIK IIK IIIIIK!!! Kun selkään päästyäni pyysin Riiaa lähtemään liikkeelle, rentouduin heti. Tuntui prikulleen samalta kuin koeratsastuksella. Kodikkaalta ja letkeän rennolta. Rauhoittavalta. Riia tarpoi kenttää kohti varmoin askelin, enkä voinut kuin hymyillä. Mun ihana heppa!!!

Kukas kumma siellä selässä nyt virnuilee?

Kolmantena päivänä lyöttäydyttiin Tyyne-tamman ja omistajansa mukaan maastokäppäilylle. Taas jännitti vähän. Kts. kysymykset yllä... Pian huomasinkin jo antavani sille pitkät ohjat. Riia oli niin rauhallinen, että oli pakko luottaa. Eivät edes vastaantulevat sauvakävelijät tai pusikossa pauhaava trimmeri saaneet Riiaa säpsymään. Ihana, ihana hevonen!!!

Oon vähän nautiskellu. Höhö.

Neljäntenä päivänä rohkaistuin ensimmäiseen kunnolliseen kenttätreeniin. Käveltiin ensin hyvä tovi ja väistätin sitä hieman. Sitten olikin pakko ravata, että päästiin ötökkäparvesta eroon. Vaikka äsken käynti tuntui reippaalta ja matkaavoittavalta, jäi ravi junnaamaan paikoilleen. Hmph. Muistelin saamiani ohjeita. Älä aja koko ajan eteen vaan jarruta välillä. Pitkillä sivuilla paineltiin pian ihan riittävän reippaasti. Helpolla se ei kyllä tullut. Laukka jännitti eniten. Koeratsastuksen perusteella tiesin, että laukka pitäisi saada ensin kunnolla etenemään, ettei Riia alkaisi puskea lapa edellä sisään. Ulko-ohja, ulko-ohja, ulko-ohja, hoin mielessäni. Älä purista polvella!!! Annoin Riian kirmata kenttää ympäri ja se tuntui innostuvan! Laukka pyöri mukavasti. Jes! Loppuravit ja päätin tältä erää lopettaa, kun molemmilla on kivaa. Käytiin vielä pyöräilevän oppaan saattelemana tekemässä pieni metsäpyrähdys ja Riia oli yhtä ihana kuin edellisenäkin päivänä.

Täähän sujuu ihan hyvin!

Seuraavana päivänä koitti tammojen yhdistäminen samaan laumaan. Ajattelin lämmitellä Riiaa ensin kentällä, ettei se venäyttäisi kinttujaan kirmatessaan kaverien kanssa laitumella. Osuttiin kentälle yhtä aikaa rankkasateen kanssa. Liekö syynä se vai joku tammamainen mielenhäiriö, mutta Riia tuntui aivan erilaiselta kuin edellisenä päivänä. Energiaa ei ollut eteenpäin liikkumiseen yhtään enempää, mutta kaikkiin sivuliikkeisiin kyllä. Yhtäkkiä kuuliaisuus oli tipotiessään ja kentän portti pelottava. Kuka onkaan tämä hevonen? En jäänyt pohtimaan sitä pidemmäksi aikaa vaan päästin tallinomistajan piipahtamaan parin kierroksen verran selässä. Sitten olikin jo aika valmistautua illan jännitysnäytelmään. Talutimme tammat laitumen keskelle. Yleisö katseli aidan takaa kamerat tanassa. Päästimme hevoset yhtä aikaa irti ja...ei mitään. Ei niin mitään. Ne vain painoivat päänsä alas ja alkoivat syödä. Tyyne ja Tyyris olivat jo ennestään hyvää pataa. Riia teki varovaisesti tuttavuutta hilautumalla lähemmäksi aterioimaan. Pari kertaa Tyyris huiskautti hännällään, ajoi kerran Riiaa kauemmaksi ja siinä se. Olimme ehkä hivenen pettyneitä, mutta ennen kaikkea huojentuneita, ettei mitään härdelliä syntynyt. Tyytyväisinä kolmikko jäi laiduntamaan vieri vieressä.


Pyllyt.

Kuudentena päivänä Tyyne-tammalle oli tulossa hieroja. Hän lupasi samalla käsitellä myös Riian. Halusin kuulla hierojan mielipiteen Riiasta ja saada vinkkejä sen hoitoon. Ennen kuin päästiin itse asiaan ehdin jo tuskastua koko hevoseen. Siitä oli yön aikana kuoriutunut varsinainen laumasielu! Se oli aivan hädissään, kun kaverit jäivät laitumelle eikä niitä näkynyt missään. Se hirnui korvia särkevästi. Didn't see this coming... Se oli aivan kuin eri hevonen. Onneksi tammat tulivat pian seuraksi ja Riia sai huokaista helpotuksesta. Hieroja Mira Nisumäki pääsi hommiin. Riiasta huomasi, että se on ennenkin ollut hoidettavana. Se osasi olla aloillaan ja nauttia käsittelystä.

Tekee gutaa.

Tänään oli otettava vielä iisisti hieronnan jäljiltä. Suunnitelmissa oli lyöttäytyä Tyyris-tamman mukaan ajolenkille, mutta se olikin satuttanut itsensä yön aikana. Liekö hevosilla sittenkin ollut jonkinlaista kärhämää keskenään vai olisiko Tyyris kuitenkin vain liukastunut. Ajohommat saivat jäädä tältä erää. Sen sijaan käveltiin tietä pitkin pieni lenkki, jotta Tyyriksen kipeä jalka vetristyisi. Päätin ratsastaa vielä kaikki askellajit rennosti kentällä. Riia huuteli taas vähän väliä kavereitaan ja oli hankalaa saada sitä keskittymään. Mutta ainakin oli virtaa! Ravissa paineltiin reippaasti eteenpäin ja laukkakin oli oikein hyvä. Haaveeksi jäi vielä saada sitä eteen alas - tätä hieroja erityisesti painotti.

Illalla poikettiin koko perheen voimin laitumella rapsuttelemassa Riiaa. Pieni ponityttö pääsi ensimmäistä kertaa selkään ja yllätti meidät kikattamalla kovaan ääneen. Selkeästi heppatytön ainesta!

Olen kuullut sanottavan, että hevonen toimii uudessa paikassa vanhoilla asetuksilla parisen kuukautta. Vasta sitten punnitaan se, miten hyvin ratsukolla synkkaa. Jää nähtäväksi pitääkö tuo paikkansa. Ensimmäisestä viikosta olen joka tapauksessa oppinut sen, että kotiutumiselle ja yhteispelin rakentamiselle täytyy antaa aikaa. Tavoitteenani on olla tekemättä liian hätäisiä johtopäätöksiä Riian käytöksestä. Se tulee olemaan haaste, mutta tekee kärsimättömälle luonteelleni oikein hyvää!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti