torstai 11. elokuuta 2016

Kuherruskuukausi

Niin se vain on jo vierähtänyt kavioliittomme ensimmäinen kuukausi. Otsikosta voisi päätellä, että yhteiselomme on ollut pelkkää ruusuilla tanssimista. Sitäkin se on ollut, mutta ei pelkästään. Ei kai elämä koskaan ole. Hevosen omistaminen tuntuu kuitenkin yllättävän luontevalta jo nyt. Ehkä siksi, että olen saanut harjoitella vuokrahevosilla jo etukäteen. Toimittajatuttavani sen niin osuvasti puki sanoiksi: "Sinne se hevonen vain arkeen solahtaa, ja kun se on siellä, niin sitten se kuuluu sinne kuin aamukahvi." Juuri tältä minustakin tuntuu.

Team Riia on jo ehtinyt muotoutua viime viikkojen aikana. Minulla on hevonen, joka selvästi jakaa mielipiteitä. Ystäväni, jonka kanssa etukäteen visioimme vuokraussuhdetta totesi, ettei Riia ole aivan hänenlaisensa hevonen. Sisareni taas hurahti aivan täysillä ja ratsastaa nyt kerran-pari viikossa. Myös tallinomistaja ratsastaa viikottain. Onneksi ystävänikin on hälytettävissä avuksi tarvittaessa ja lisäksi perhepiiristä löytyy Riiaan ihastunut kaksikko, joka myös auttaa mielellään. Riian ei siis todellakaan tarvitse tyhjänpanttina seisoskella.

Maastakäsittely sujuu jo huomattavasti paremmin kuin Riian saapuessa. Kari Vepsän luona vierailu teki terää totta tosiaan. Olen uskaltautunut jo kotipihaa haastavampiinkin olosuhteisiin riimun kanssa. Yhtenä kauniina kesäiltana tehtiin retki kylänraitille. Käytiin ihmettelemässä koulua ja kyläkauppaa ja kivuttiin jopa 100-vuotiaalle sillalle. Vettä Riia katseli ihmeissään, mutta malttoi kuunnella ja seurata kiltisti.

Tallillamme on ulkokarsinat, joten kuntoonlaitto tapahtuu useimmiten ulkona. Naruriimun kanssa on aina se ongelma, ettei hevosta voi sitoa siitä kiinni. Pikkuhiljaa homma on kuitenkin alkanut toimia niin, ettei minun tarvitse sitoa Riiaa kiinni ollenkaan. Harjatessa ja satuloidessa nostan köyden vain pois jaloista esim. aidan päälle ja Riia seisoo kiltisti paikoillaan. Muutaman kerran se saattaa vielä testata, että ehtisikö se napata maasta ruohotupsun ennen kuin taas käsky käy. Tavallisesti se kuitenkin on jo niin kylläinen laitumelta tullessaan, ettei nenän alla tuoksuva ruoho enää jaksa kiinnostaa.

Ratsastuksessa meillä on vielä paljon työtä tehtävänä yhteisen sävelen löytämiseksi. Kentällä ongelmana on ollut se, etten saa Riiaa liikkumaan riittävän reippaasti. Suurin syy on varmasti oma istuntani. Viime viikolla vasta huomasin, kuinka herkkä Riia todella on. Se pysähtyy pitkin ohjin, kun vaan vähän puristan polvella. Samoin se kääntyy melkein ajatuksen voimasta. Riia rekisteröi siis pienimmätkin avut ja varmasti siksi itse jarrutan sitä istunnallani. Reisi ja polvi pysyy kyllä irti, kun keskityn, mutta taas tänään tunnilla maitohapot jaloissa kertoivat keskittymisen herpaantuneen. Onneksi asia korjaantunee treenillä! Riia on muutenkin ollut silminnähden väsynyt. Ei tietenkään mikään ihme, kun on monen vuoden tauon jälkeen laitumella 24/7. Viime päivinä Riia on onneksi ollut jo vähän pirteämpi. Ehkäpä viileämmät ilmat auttavat asiassa.

Viimeisimpänä huolenaiheena olivat kummalliset pysähtymiset kentällä, joissa se kääntyi katsomaan ratsastajan oikeaa jalkaa. Tämän saivat tuta muutkin kuin minä. Aikaansaavina heppatyttöinä tehtiin jo vatsahaava- ja hiekkadiagnoosit, kunnes muistin kysyä asiaa edellisiltä omistajilta. Onneksi kysyin, sillä tämä juttu olikin vanha tuttu. Sama kuvio oli toistunut muutama vuosi sitten. Riia oli tutkittu perin pohjin rötgenillä ja tähystyksillä eikä siitä ollut kuulemma löytynyt muuta kuin kehumista. Tämän tiedon jälkeen ongelma on hellittänyt, joten taisi olla vain tamman oma pikku kikka. On se aika vekkuli!

Hevosen ujuttaminen kotiäidin arkeen on sujunut hyvin, muttei mutkattomasti. Alkua helpotti mieheni kesäloma. Sain luvan pitää äitiysloman 500-kiloisen perheenlisäyksemme johdosta ja juosta tallilla joka päivä ensimmäiset pari viikkoa. Jos totta puhutaan, olisin mielelläni vaikka nukkunut siellä ensimmäiset yöt. Arki iski aika rankasti mieheni palattua töihin. Äidin hummailu oli tehnyt sen, että enää vain isi kelpasi. Ensimmäisinä päivinä isi ei niin vain saanutkaan työrauhaa, vaan pieni käsi takoi työhuoneen ovea epätoivoisesti. Olen nyt yrittänyt ajoittaa tallikäynnit pienen ponitytön nukkuma-aikoihin, jotta saisimme viettää mahdollisimman paljon aikaa yhdessä. Pikkuhiljaa on äitikin onneksi alkanut vaikuttaa taas ihan mukiinmenevältä tyypiltä. Edelleen isi on ykkönen, mutta enää ei joka kerta itketä, kun isi poistuu näköpiiristä. Ymmärrän nyt varsin hyvin niitä lukuisia miehiä, jotka kokevat saman toisinpäin. Yleisempää taitaa olla se, että taaperoiden mielestä äidin voittanutta ei ole. Kyllä siinä aika epäonnistuneeksi ja epävarmaksi itsensä tuntee, kun ei saa omaa lastaan rauhoittumaan. Etenkin, kun itku loppuu sillä sekunnilla, kun puoliso kaappaa lapsen syliinsä. Mutta ei auta muu kuin tehdä hidasta käännytystyötä siihen suuntaan, että me molemmat kelvattaisiin yhtä hyvin.

Pakko myöntää, että pari kertaa on käväissyt mielessä, että mitä tässä on tullut tehtyä. Järki kuitenkin sanoo, että en millään voi viettää vuorokauden jokaista minuuttia lapseni kanssa. Jatkossa tavoitteenani on käydä ratsastamassa 3-4 kertaa viikossa, joten minulla on kyllä riittävästi aikaa lapselleni. Varsinkin näin kotiäitinä. Olen sitä paitsi tullut siihen tulokseen, että juuri nyt on toisaalta erityisen hyvä hetki omistaa hevonen. Pieni lapsi varmistaa sen, etten voi liikaa keskittyä vain hevoseen. En voi koko ajan olla huolehtimassa mitä sille kuuluu, kun pieni ponityttö osaa kyllä vaatia huomioni täysin itseensä.

Lapsen saamisen myötä mietin entistä enemmän mihin aikaani laitan. Viimeisten viikkojen aikana olen ollut entistä vakuuttuneempi siitä, että hevosharrastus on minulle elintärkeää. Kaikki se tallilla puuhastelu ja hevosen kanssa fiilistely, luonnossa liikkuminen ja maaseudun maisemien ihastelu - se on vain jotain niin terapeuttista ja ravitsevaa.




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti