torstai 15. syyskuuta 2016

Kenellä on oikeus kilpailla?

Varmasti jokainen ratsastaja, jossa asuu edes hitunen kilpailuhenkeä, haaveilee jossain vaiheessa kilpailemisesta. Oma kilpailuhistoriani rajoittui ennen ensimmäisiä kisojamme muutamiin junnuaikaisiin tuntikisoihin ja pariin harjoituskisaan aikuisiällä. Olen vakuutellut itselleni ja muille, etteivät kilpailut ole minua varten. Löin puskaratsastajan leiman otsaani jo vuosia sitten. Totuus on kuitenkin se, että kyllä minussakin kilpailuvietti piilee. Se on nostanut päätään nyt, kun oma hevonen mahdollistaa tavoitteellisemman treenaamisen. Olen sallinut itseni haaveilla, että ehkä minullakin on vielä mahdollisuus kehittyä ratsastajana.

Ratsastus on todella raadollinen laji. Jostain syystä siihen kuuluu toisten arvostelu jo ihan ilman kilpailujakin. Vaikka kisaviettiä olisikin, ei ajatus ylimääräisen arvostelun kohteeksi joutumisesta ole houkutellut. Vaatiihan se aika paljon pokkaa astella tuomarin ja yleisön eteen. Ajatukseni ovat vasta ihan hiljattain kääntyneet siihen suuntaan, että mitä väliä! Antaa yleisön ajatella mitä tahtoo.

Me siis lähdimme soitellen sotaan. Treenasimme kisaohjelmaa kolmena päivänä kotona ja joka kerta se meni entistä huonommin. Vanha minä olisi ajatellut, että onpa typerää lähteä kilpailuihin valmistautumatta kunnolla. Emmehän sitä paitsi edes tunne Riian kanssa toisiamme kunnolla ja yhteistyö on aivan alkutekijöissään. Ratsastuksen tulee olla vähintään täydellisyyttä hipovaa ennen kotikentältä poistumista. Uusi ratsastajaminä oli kuitenkin sitä mieltä, että nyt on itseasiassa aivan erinomainen hetki kilpailla! Tutustumisen tässä vaiheessa ei ole vielä mitään tavoitteita itse kilpailusuoritukselle. Kisareissu on vain hyvää harjoitusta tulevaisuutta varten. Pääsee näkemään, miten Riia käyttäytyy tavallisista arkirutiineista poikkeavassa tilanteessa ja vieraassa ympäristössä. Sitten jos kun ollaan siinä pisteessä, että kilpailemiselle voi asettaa tulostavoitteita, niin kokemusta kartuttaneena voi rauhallisin mielin lähteä kilpailemaan. Kirjoitin tästä jo aiemminkin, mutta olen edelleen sitä mieltä, että uusiin tilanteisiin yhdessä joutuminen lujittaa suhdettamme.

Siskokset kuin ilvekset. Ja yksi kokenut konkari.

Kuten bloggaajakollega Ruuhkavuosiratsastaja samaa aihepiiriä käsittelevässä postauksessaan niin osuvasti totesi: Jos olet lapsesta asti odottanut, että saisit oman hevosen, älä nyt hitto vie anna pelkästään muiden tehdä sen kanssa kaikkea sitä hauskaa, mitä olet aina halunnut omalla hevosella
tehdä! Naulankantaan! Rohkeutta se toki vaatii. Mutta voin kertoa, että kun rohkaistuu toteuttamaan unelmiaan, saa olla itsestään hemmetin ylpeä! Omalla kohdallani tuli kuitattua sitäpaitsi useampi yhtäaikaa: 1. pääsin kilpailemaan 2. pääsin kilpailemaan omalla hevosella ja 3. pääsin kilpailemaan yhdessä siskoni kanssa. Voin kertoa, että on muuten maailman siisteintä jakaa harrastus oman siskonsa kanssa. Erityisesti näin aikuisiällä. Ja kuinka mukavalta tuntuikaan, kun oma isämme ajoi ekoihin kisoihimme varta vasten tyttäriään kannustamaan. Nämä ovat sellaisia asioita, jotka eivät katso ikää. Mitä sitten, jos muut kentän laidalla kannustavat vanhemmat olivatkin puolta nuorempia.

Iskä <3

Vastatakseni otsikossa esittämääni kysymykseen, kenellä tahansa on mielestäni oikeus kilpailla. Jos kilpaileminen tuo harrastamiseesi lisämaustetta tai koet siitä olevan jotain hyötyä, niin anna mennä! Ehdin jo ajatella, että meidän seuraavat kisamme koittavat vasta ensi kesänä. Kisatilannetta on nyt harjoiteltu ja seuraavat kuukaudet keskitytään itse asiaan. Mutta niin vain lähetin juuri uuden kisailmoittautumisen! Nyt on kuitenkin luvassa jotain aivan muuta. Siitä lisää seuraavassa postauksessa...



2 kommenttia:

  1. Loistavaa, Satu! "Siinä on heppa, mikset lauo!" Ja tehän annatte palaa Riian kanssa�� Olen superylpeä teistä.

    VastaaPoista