tiistai 29. marraskuuta 2016

Motivaatio-ongelmia

Marraskuu. Säkkipimeää, kylmää, märkää. Käsi ylös kuka yllättyi, että motivaatio-ongelmia ilmaantuu vuoden synkimpään aikaan, marraskuun myräköiden keskellä.

Treenilomamme Hattulan Ratsastuskeskuksessa jatkuu. Vaikka alku lähti lupaavasti liikkeelle, ei kaikki ole sujunut leikiten. Riia on kaikeksi onneksi voinut hyvin ja liikkunut reippaasti, mutta yhteispelimme hakee vielä muotoaan. Muotoa kirjaimellisesti. Joukkoon on mahtunut hyviä hetkiä, mutta toisinaan minulla on ollut suuria vaikeuksia saada Riia keskittymään työntekoon. Olen joutunut toteamaan, etteivät taitoni riitä. On käväissyt mielessä, että olenkohan sittenkin haukannut vähän liian suuren palasen..?

Tulin siihen tulokseen, että on viisaampaa jatkaa maneesitallilla, jossa apu on lähellä. Sisällä maneesissa harjoittelu muiden ratsukoiden kanssa tuntuu sitä paitsi paljon turvallisemmalta kuin ulkokentällä yksin haahuilu. Siksi toisekseen Riia näyttää viihtyvän hyvin, enkä tahdo stressata sitä alituisilla paikanvaihdoilla. Vaikka se aluksi näyttikin kotiutuneen korvaansa lotkauttamatta, puhkesi sille ensimmäisellä viikolla kiima. Näin keskellä talvea se kielii Riian reagoivan ympäristön muutokseen sittenkin melko voimakkaasti. Se kun ei kuulemma ole selkeitä kiimaoireita aiemmin näytellyt.

Kuten edellisessä postauksessa kerroin, on nykyinen tallipaikka vain tilapäisesti vapaana. Riia ei siis voi pysyvästi jäädä Hattulaan. Minulla menee tällä hetkellä tallikäyntiin nelisen tuntia matkoineen eli ihan liian kauan. Maneesitallipaikka käy pidemmän päälle myös kukkarolleni liian kalliiksi. Nyt kustannuksia tulee kahdesta tallipaikasta, sillä lähtö voi tulla milloin vain. Riialla täytyy olla varattuna paikka, mihin palata. Tilapäisjärjestelynä tämä menisikin hetken aikaa ihan hyvin. Mutta siinä vaiheessa, kun yhteispeli tökkii ja omien taitojen puute masentaa, alkaa rahanmeno vähän sapettaa. Miksi satsata johonkin, josta tulee paha mieli? Ei tee liioin mieli jakaa yhtään ylimääräistä porkkanaa. Vaikka totuushan on, että ei se hevosen vika ole. Hevoseni osaa kyllä. Se on hyvin koulutettu ja erinomainen opetusmestari. Ei siis auta muu kuin katsoa peiliin ja asettaa pienempiä tavoitteita. On tämä vaan hyvin erikoinen harrastus. En ihan heti keksi mitään muuta lajia, jossa vapaaehtoisesti hakkaisi päätään seinään päivästä toiseen ja viikosta viikkoon.

Kunnes - NAKS! Viiden minuutin mittainen onnistuminen ja kaikki tämä kurjuus on poispyyhitty! Tämä maaginen viisiminuuttinen riittää lataamaan kaikki akut. Se pumppaa täyteen uskoa siitä, että hyvä tästä vielä tulee. Eilen se naksahdus tuli harjoitusravissa. Toistaiseksi tuntemattomasta syystä hevoseni ihan yhtäkkiä kokosi itsensä, kuunteli apuja ja liiteli pyöreänä ja höyhenen kevyenä eteenpäin. Olisin voinut jatkaa ravissa loputtomiin! Tässä kohtaa oli tietysti jo tunnin jumppa takana ja pian aika lopettaa. Onnistumisen tunne oli kuitenkin niin huikea, että marraskuun pimeyskin unohtui. Aivot oli buutattu, pää ideoita pullollaan ja sormet syyhysivät näppäimistölle uutta blogitekstiä naputtamaan.

Niin että se niistä motivaatio-ongelmista! Nyt olen taas valmis uhraamaan kaiken liikenevän aikani ja kaikki liikenevät roposeni tuon ihanan/kamalan karvakorvani hyväksi.

Hyvin ansaittu venyttelyhetki.
"Vähintä, mitä voitte tehdä." tuumaa Riia ilmeestä päätellen.



maanantai 14. marraskuuta 2016

Treenilomalla!

Lähdimme viime perjantaina piipahtamaan Hattulan Ratsastuskeskuksessa. Tallin pitäjän Iida Hastin oli tarkoitus ratsastaa Riia maneesissa. Näin kävikin. Koska tallilla sattui olemaan tilapäisesti vapaa karsinapaikka, tarjoutui mahdollisuus jäädä vähäksi aikaa valvovan silmän alle ylimääräisiä höyryjä päästelemään.

Päätös jäädä oli oikea, sillä tunnelmat ovat viime viikosta muuttuneet selvästi. Olen taas voinut nauttia Riian kanssa puuhastelusta ja saanut olla jopa ylpeä hevosestani. Riia on ollut maneesissa vielä hieman jännittynyt, kuten omistajansakin, mutta se on liikkunut kivasti sekä ratsastaen että juoksuttaen. Olen saanut molempiin paljon hyviä vinkkejä Iidalta. Riia ei vaikuta stressaavan uudesta ympäristöstä lainkaan. Turvekuorrutus kertoo sen makoilleen öisin karsinassaan. Muutenkin se oli heti kuin kotonaan. Pakko myöntää, että onhan maneesitalli kaikkine mukavuuksineen aikamoista luksusta ratsastajallekin!

Kuuluuko sinne kuinka hepo kehrää?

Uusien naapureiden kanssa oli alkuun hieman
erimielisyyksiä, mutta tilanne on sittemmin rauhoittunut.

Kun ostin Riian, mietin pitkään missä se asuisi. Maneesitalli houkutteli kovasti. Koska Hauholla ei sellaista ole, tulin siihen tulokseen, että tallireissut kaupunkiin veisivät liikaa aikaa pidemmän päälle. Isommilla talleilla en voisi myöskään touhuta pienen ponitytön kanssa yhtä vapaasti. Ja ovathan ne paljon kalliimpiakin. Ulkokarsinat ja tarhaus aamuvarhaisesta iltamyöhään olivat myös painavia kriteerejä nykyisen tallin valinnassa. Rauhallisesta ympäristöstä puhumattakaan. Riia on viime vuodet asustellut maneesitalleilla, mutta ensimmäiset vuotensa edellisillä omistajilla se vietti maneesittomilla talleilla. Ajattelin sen kestävän kevyempiäkin jaksoja sen suuremmin reagoimatta. Onhan se nimittäin selvää, ettei ulkona voi yhtä täysipainoisesti ratsastaa vuoden ympäri. Toki hyvää treeniä saa talvellakin, jos vain on riittävästi lunta eikä pohja ole kova tai liukas.

Tässä me treenatataan sisätiloissa!

Haluan jatkossakin pitää Riian jo vakiintuneella kotitallillamme. Nähtäväksi jää, miten tehokkaasti pääsen sitä liikuttamaan ja kerääkö se vielä pöllöenergiaa viime viikkoiseen tapaan. Ehkäpä voimme toisinaan poiketa maneesilla päiväseltään tai ottaa vastaavanlaisen treeniloman uusiksi. Mitä tästä opimme? Apua on saatavilla, vaihtoehtoja olemassa ja haastavatkin tilanteet ratkottavissa!

"Iha sama, kuhan o heinää."



tiistai 8. marraskuuta 2016

Ei aroille ratsastajille!

"Valvovan silmän alla on opettanut myös alkeita niin pikkutytöille kuin aikuisille miehillekin, mutta ei ole pommin varma. Tulistakin luonnetta löytyy ja kuumuu ajoittain, joten ei sovi 
myöskään aroille ratsastajille. Ei kuitenkaan koskaan heitä selästä, ryöstä tms. On vain tammamaisen tempperamenttinen :)


"

Olen aina luokitellut itseni araksi ratsastajaksi. Miksi siis valitsin hevosen, josta jo myynti-ilmoituksessa kerrottiin, ettei se sovi aroille ratsastajille? Siksi, että Riia herätti minussa suurta luottamusta heti ensimmäisellä koeratsastuksella. En osaa sitä sen tarkemmin selittää, minusta vain tuntui varmalta sen selässä. Se ei todellakaan vaikuttanut pomminvarmalta, mutta järkevältä tammalta, joka ei turhia hötkyile. 

Palataan vielä tarkemmin taipaleemme alkumetreille. Tulikokeeseen Riia joutui toisena koeratsastuspäivänä, kun kävimme tekemässä ajolenkin. Olimme päässeet pitkän hiekkatien päähän, käännyimme ympäri ja lähdimme hölköttelemään takaisin kohti tallia. Pian edestä lähestyi ravuri hurjaa vauhtia. Tiesin kokemuksesta, että ohjastajat eivät turhia hidastele vastaantulijoiden kohdalla. Vieressäni istuva Riian omistaja myönsi, etteivät he olleet joutuneet vastaavaan tilanteeseen aiemmin. Jäimme siis yhdessä jännittämään mitä tapahtuu, kun hevoset kohtaavat kapealla tiellä. Ja - ei mitään. Ei_niin_mitään. Riia ei korvaansa lotkauttanutkaan ravurille.

Helpotus kesti vain hetken, kun tajusimme, että ravuri ohittaisi meidät kohta uudelleen! Sen olisi käännyttävä samassa paikassa, missä me hetkeä aiemmin kävimme kääntymässä. Ei-hevosihmisille tiedoksi, että harva hevonen ilahtuu siitä, että joku lajitoveri ohittaa sen täydessä vauhdissa. Jäimme taas jännittämään mitä tapahtuu. Pian takaa alkoi jo kuulua vauhdilla lähestyviä askelia. Kävelimme rauhaksiin aivan tien oikeaa laitaa valmiina pitelemään Riiaa yhteisvoimin. Ravuri suihkaisi vierestä ohi, Riia luimisti korviaan, otti pari raviaskelta ja siinä se! Riia rauhoittui takaisin verkkaiseen kävelyynsä ravurin kadotessa horisonttiin. Tämä oli se hetki, kun tiesin, että tässä on minun hevoseni!

Sama luottamus on säilynyt tähän päivään saakka. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tänään tapahtui kuitenkin jotain, mikä sai luottamuksen järkkymään.

Riia on ollut hyvin kevyellä liikutuksella lähipäivät (samoin kuin tuolla edelliselläkin kerralla), sillä talvi yllätti ratsastajat. Saimme kyllä kantahokit punnerrettua paikoilleen, mutta kävi ilmi, että Riialle tulee aivan järkyttävät tilsat. Pakkaslumihaituvistakin! Olen maneesittomilla talleilla ikäni ratsastaneena tottunut tilsoihin, mutta koskaan en ole nähnyt mitään vastaavaa. Tarhassa Riia seisoo aivan kamalilla korkkareilla, vaikka olisin juuri naputellut tilsat irti. Myös liikkeessä tilsat pysyvät sitkeästi paikoillaan. Varsinkin etukavioissa. Kengittäjää en ole tietenkään saanut tähän hätään paikalle. Vasta ylihuomenna Riia saa tilsakumit alleen. Nyt oli kuitenkin jo päästävä tekemään jotain järkevää, joten tänään teippasin etukaviot jesarilla umpeen.  

Pääsimme siis vihdoin kenttähommiin. Uskokaa tai älkää, kentän hiekka on pakkasesta huolimatta edelleen pehmeää. Päätin juoksuttaa ensin, sillä halusin nähdä kuinka jesaripatentti toimii. Pian kiitin onneani, etten istunut kyydissä. Narun päässä tempoi hevosen kokoinen vappupallo! Etukaviot kauhoivat korkealla ilmaa ja samassa hetkessä takajalat roiskivat minua kohti. Huidoin Riiaa peruuttamaan ja lopulta se tepsi. Seisotin sitä Vepsän oppien mukaan aloillaan. Pyysin sitä seuraamaan missä liikuin ja kääntämään rintamasuuntaa liikkeeni mukana. Se toimi ja Riia rauhoittui. Jatkoin juoksutusta. Hetken kuluttua villihevonen seisoi jälleen takajaloillaan! Taas peruuttamaan ja pyörimään ympyrällä. Sama toistui molempiin suuntiin monta kertaa. Välillä liikuttiin rennosti ja yhtäkkiä taas napsahti päässä. Jatkoin juoksuttamista niin kauan, että Riia lopulta väsähti. Se ei olisi jaksanut enää kunnolla ravatakaan. Pian se jo seisoi päätä riiputtaen hievahtamatta paikoillaan, kun tarkistin sen kavioita. Mutta huhhuh, että säikähdin! Säikähtäessä yleensä joko lamaannun tai sisuunnun. Onneksi en tänään lamaantunut vaan sain ärräpäitä päästellen tilanteen hallintaan. Mielessä kyllä kävi, että mitä jos Riia olisikin saanut vallan? 

Minulle on hevosten kanssa äärimmäisen tärkeää, että tilanne on aina kontrollissani. En halua ottaa turhia riskejä. Nautin kyllä vauhdista, mutta vain silloin kun hevonen on varmasti hallinnassani. Pahin pelkoni on se, että työkaluni loppuvat, menetän kontrollin, enkä enää pärjää. Onneksi yksin ei tarvitse pärjätä. Sain sovittua heti perjantaille ammattiapua. Siitä myöhemmin lisää... 

En ole varma, mistä tämänpäiväinen käytös johtui. Todennäköisesti Riian oli vain saatava päästellä ylimääräiset höyryt pihalle. Laitumella ollessaan se harjoitteli päivittäin omia laukkapyrähdyksiään ja pukkiloikkiaan ja nyt se on seisoskellut aloillaan monta päivää. Samalla se varmaan edelleen testaa minua. Siksi on tärkeää, että saan itse tilanteen hallintaani. Koska Riia kuitenkin on mestari lukemaan ihmistä ja huomaa heti, jos arkailen, on minun pelattava varman päälle ja otettava apuvoimia käyttöön. Arka ratsastaja -minäni tulee esiin silloin, kun olen epävarma siitä, että työkaluni toimivat. Jos itse olen jännittynyt, on Riiastakin rentous kaukana. Siitä seuraa vaarallinen noidankehä. 

Tavallisesti sitä luottaa siihen, ettei hevonen juokse ihmisen päälle tai halua tahallaan vahingoittaa. Tänään tuo luottamus kuitenkin järkkyi. Tuntui siltä, että Riia uhkaili minua. Luottamus on onneksi rakennettavissa takaisin. Pala palalta, hyvien kokemusten avulla.



torstai 3. marraskuuta 2016

Videopostaus: EXTREME-ajelulla!

Ehdittiin siskon kanssa ajolenkille viime hetkellä ennen pakkaskelejä. Matkaan lähdettiin illan jo hämärtyessä. Kun ei maltettu kääntyä ajoissa takaisin, taitettiin kotimatka otsalamppujen valossa. Tulipahan testattua sekin, ettei Riia pelkää pimeää. Yhtä innokkaana ja keskittyneenä se hoiti homman kotiin kuin aina ennenkin. Ai että, kun sai taas olla ylpeä!

Kamera oli matkassa mukana, joten tervetuloa kyytiin!


Saapa nähdä, kuinka talvella päästään ajamaan. Jos vaikka jostain löytyisi vanha kunnon kirkkoreki, voisi sellaista Riian perään kokeilla. Tunnen tosin itseni vielä hieman epävarmaksi kuskinpukilla, sillä ajaminen on minulle uutta puuhaa. Koko touhu on vaikuttanut vaikealta ja monimutkaiselta. Kosketuspintaa ajomaailmaan on minulla vuosien varrella ollut hyvin vähän. Ellei ponikärryttelyä lasketa. Se onkin muuten jännä juttu, kuinka erillään ratsastus- ja ajohommat edelleenkin ovat toisistaan. Onhan kärryjen vetäminen hyvää treeniä ja hauskaa vaihtelua koulupolleillekin. Tämä näyttäisi jälleen olevan yksi niistä asioista, joita voi oppia, jos vaan haluaa.



tiistai 1. marraskuuta 2016

Hämeen Sanomissa 16.10.2016

Tuttu toimittaja otti yhteyttä ja kysyi, voisiko hän haastatella minua paikallislehteen aikuisten harrastamisesta. Miksipä ei! Ja niin eräänä syyspäivänä vastailin tallin pihalla kysymyksiin - Riian käyttäytyessä huonosti vieressä.

Tässä se Vepsän totuus tuli taas todistettua, että hevoselle on annettava aina itsestään sata prosenttia. Ainakin Riia on oiva esimerkki hevosesta, joka muussa tapauksessa alkaa kyllä vaatia huomiota kaikenmaailman konsteja käyttäen. Jutun kuvistakin voi jo päätellä, ettei tammuskani ollut aivan parhaimmillaan. Ei ainakaan oma fotogeeninen itsensä...

Tässä siis Hämeen Sanomien taannoinen Just -liitteen juttu. Sähköinen päiväkirjani toimittakoon täten myös leikekirjan virkaa. Kiitos Marikalle kivasta jutusta!




Mitäs me kansikuvatytöt..?