tiistai 8. marraskuuta 2016

Ei aroille ratsastajille!

"Valvovan silmän alla on opettanut myös alkeita niin pikkutytöille kuin aikuisille miehillekin, mutta ei ole pommin varma. Tulistakin luonnetta löytyy ja kuumuu ajoittain, joten ei sovi 
myöskään aroille ratsastajille. Ei kuitenkaan koskaan heitä selästä, ryöstä tms. On vain tammamaisen tempperamenttinen :)


"

Olen aina luokitellut itseni araksi ratsastajaksi. Miksi siis valitsin hevosen, josta jo myynti-ilmoituksessa kerrottiin, ettei se sovi aroille ratsastajille? Siksi, että Riia herätti minussa suurta luottamusta heti ensimmäisellä koeratsastuksella. En osaa sitä sen tarkemmin selittää, minusta vain tuntui varmalta sen selässä. Se ei todellakaan vaikuttanut pomminvarmalta, mutta järkevältä tammalta, joka ei turhia hötkyile. 

Palataan vielä tarkemmin taipaleemme alkumetreille. Tulikokeeseen Riia joutui toisena koeratsastuspäivänä, kun kävimme tekemässä ajolenkin. Olimme päässeet pitkän hiekkatien päähän, käännyimme ympäri ja lähdimme hölköttelemään takaisin kohti tallia. Pian edestä lähestyi ravuri hurjaa vauhtia. Tiesin kokemuksesta, että ohjastajat eivät turhia hidastele vastaantulijoiden kohdalla. Vieressäni istuva Riian omistaja myönsi, etteivät he olleet joutuneet vastaavaan tilanteeseen aiemmin. Jäimme siis yhdessä jännittämään mitä tapahtuu, kun hevoset kohtaavat kapealla tiellä. Ja - ei mitään. Ei_niin_mitään. Riia ei korvaansa lotkauttanutkaan ravurille.

Helpotus kesti vain hetken, kun tajusimme, että ravuri ohittaisi meidät kohta uudelleen! Sen olisi käännyttävä samassa paikassa, missä me hetkeä aiemmin kävimme kääntymässä. Ei-hevosihmisille tiedoksi, että harva hevonen ilahtuu siitä, että joku lajitoveri ohittaa sen täydessä vauhdissa. Jäimme taas jännittämään mitä tapahtuu. Pian takaa alkoi jo kuulua vauhdilla lähestyviä askelia. Kävelimme rauhaksiin aivan tien oikeaa laitaa valmiina pitelemään Riiaa yhteisvoimin. Ravuri suihkaisi vierestä ohi, Riia luimisti korviaan, otti pari raviaskelta ja siinä se! Riia rauhoittui takaisin verkkaiseen kävelyynsä ravurin kadotessa horisonttiin. Tämä oli se hetki, kun tiesin, että tässä on minun hevoseni!

Sama luottamus on säilynyt tähän päivään saakka. Yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tänään tapahtui kuitenkin jotain, mikä sai luottamuksen järkkymään.

Riia on ollut hyvin kevyellä liikutuksella lähipäivät (samoin kuin tuolla edelliselläkin kerralla), sillä talvi yllätti ratsastajat. Saimme kyllä kantahokit punnerrettua paikoilleen, mutta kävi ilmi, että Riialle tulee aivan järkyttävät tilsat. Pakkaslumihaituvistakin! Olen maneesittomilla talleilla ikäni ratsastaneena tottunut tilsoihin, mutta koskaan en ole nähnyt mitään vastaavaa. Tarhassa Riia seisoo aivan kamalilla korkkareilla, vaikka olisin juuri naputellut tilsat irti. Myös liikkeessä tilsat pysyvät sitkeästi paikoillaan. Varsinkin etukavioissa. Kengittäjää en ole tietenkään saanut tähän hätään paikalle. Vasta ylihuomenna Riia saa tilsakumit alleen. Nyt oli kuitenkin jo päästävä tekemään jotain järkevää, joten tänään teippasin etukaviot jesarilla umpeen.  

Pääsimme siis vihdoin kenttähommiin. Uskokaa tai älkää, kentän hiekka on pakkasesta huolimatta edelleen pehmeää. Päätin juoksuttaa ensin, sillä halusin nähdä kuinka jesaripatentti toimii. Pian kiitin onneani, etten istunut kyydissä. Narun päässä tempoi hevosen kokoinen vappupallo! Etukaviot kauhoivat korkealla ilmaa ja samassa hetkessä takajalat roiskivat minua kohti. Huidoin Riiaa peruuttamaan ja lopulta se tepsi. Seisotin sitä Vepsän oppien mukaan aloillaan. Pyysin sitä seuraamaan missä liikuin ja kääntämään rintamasuuntaa liikkeeni mukana. Se toimi ja Riia rauhoittui. Jatkoin juoksutusta. Hetken kuluttua villihevonen seisoi jälleen takajaloillaan! Taas peruuttamaan ja pyörimään ympyrällä. Sama toistui molempiin suuntiin monta kertaa. Välillä liikuttiin rennosti ja yhtäkkiä taas napsahti päässä. Jatkoin juoksuttamista niin kauan, että Riia lopulta väsähti. Se ei olisi jaksanut enää kunnolla ravatakaan. Pian se jo seisoi päätä riiputtaen hievahtamatta paikoillaan, kun tarkistin sen kavioita. Mutta huhhuh, että säikähdin! Säikähtäessä yleensä joko lamaannun tai sisuunnun. Onneksi en tänään lamaantunut vaan sain ärräpäitä päästellen tilanteen hallintaan. Mielessä kyllä kävi, että mitä jos Riia olisikin saanut vallan? 

Minulle on hevosten kanssa äärimmäisen tärkeää, että tilanne on aina kontrollissani. En halua ottaa turhia riskejä. Nautin kyllä vauhdista, mutta vain silloin kun hevonen on varmasti hallinnassani. Pahin pelkoni on se, että työkaluni loppuvat, menetän kontrollin, enkä enää pärjää. Onneksi yksin ei tarvitse pärjätä. Sain sovittua heti perjantaille ammattiapua. Siitä myöhemmin lisää... 

En ole varma, mistä tämänpäiväinen käytös johtui. Todennäköisesti Riian oli vain saatava päästellä ylimääräiset höyryt pihalle. Laitumella ollessaan se harjoitteli päivittäin omia laukkapyrähdyksiään ja pukkiloikkiaan ja nyt se on seisoskellut aloillaan monta päivää. Samalla se varmaan edelleen testaa minua. Siksi on tärkeää, että saan itse tilanteen hallintaani. Koska Riia kuitenkin on mestari lukemaan ihmistä ja huomaa heti, jos arkailen, on minun pelattava varman päälle ja otettava apuvoimia käyttöön. Arka ratsastaja -minäni tulee esiin silloin, kun olen epävarma siitä, että työkaluni toimivat. Jos itse olen jännittynyt, on Riiastakin rentous kaukana. Siitä seuraa vaarallinen noidankehä. 

Tavallisesti sitä luottaa siihen, ettei hevonen juokse ihmisen päälle tai halua tahallaan vahingoittaa. Tänään tuo luottamus kuitenkin järkkyi. Tuntui siltä, että Riia uhkaili minua. Luottamus on onneksi rakennettavissa takaisin. Pala palalta, hyvien kokemusten avulla.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti