lauantai 30. joulukuuta 2017

DIY lapsi- ja eläinkuvaus - kuinka välttää katastrofi?


Lapset ja eläimet. Siinä varmasti kaksi haastavinta kuvauskohdetta. Miten ihmeessä niiden kuvaaminen onnistuu yhtäaikaa?

Viime vuoden tapaan halusimme ottaa joulukorttikuvat yhdessä Riian kanssa. Tällä kertaa emme edes yrittäneet saada ihan koko perhettä samaan kuvaan, vaan jätimme suosiolla Masi-kissan kotiin. Hyvä päätös.

Ammattikuvaajilla on varmasti omat kikkansa, mutta jälkiviisaana minunkin on helppo antaa muutama vinkki samaa hulluutta yrittäville:

1. UNI: pidä huoli siitä, että kaikki kuvassa esiintyvät - varsinkin lapset - ovat nukkuneet riittävästi
2. RUOKA: pidä huoli siitä, että kaikki kuvassa esiintyvät on ruokittu asianmukaisesti
3. REKVISIITTA: mieti jo kotona valmiiksi mitä toivot kuvattavilla henkilöillä olevan a) päällään b) käsissään tai muuten mukana kuvassa - kuvauksen tiimellyksessä ei välttämättä leikkaa.
4. YMPÄRISTÖ: mieti valmiiksi muutama kiva ja helposti saavutettava kuvauslokaatio. Ja varaudu vaihtamaan lennosta suunnitelmaa, jos alkuperäinen ei toimi. Mieti ympäristö myös hevosen kannalta. Hyviä kuvia tulee, kun heppa on hieman pörheänä, mutta lasten kanssa turvallisuus etusijalle.
5. TAVOITTEET: älä aseta liian korkeita tavoitteita, tai mitään tavoitteita. Kaikkien ei tarvitse hymyillä ja katsoa kameraan. Ainakaan meidän uhmaikäistä on turha ohjeistaa hymyilemään, jos häntä ei huvita. Häntä joko hymyilyttää tai sitten ei. Jonkinmoinen visio on hyvä olla (kts. vinkit nro 3 & 4), mutta vallitsevat olosuhteet ratkaisevat lopputuloksen - kestä se.
6. APUKÄDET: hanki apua. Tarvitset sitä vähintään hevosen kanssa, kun lapsi/lapset sinkoilevat yhteen suuntaan ja hevonen toiseen. Mieluiten tietysti joku sellainen, joka voi myös ottaa kuvat. Jalustan kanssa kaukolaukaisimella homman onnistumisprosentti on hyvin pieni.
7. MÄÄRÄ: kuvia kannattaa ottaa mielellään enemmän kuin vähemmän, kun nyt kerran koko revohka on punnerrettu paikalle. Myös siksi, että on suurempi todennäköisyys, että kaikilla olisi esim. silmät auki yhtäaikaa. Jos ei, kts. kohta 9.
8. AIKATAULU: jos joulukorttikuvia mielit, kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Miksei joulukorttiin voisi laittaa kesäkuvankin. Ota huomioon, että kuvien teettämiseen ja korttien lähettämiseen menee oma aikansa. Ja niillä halvemmilla joulumerkeillä ei tee mitään enää jouluviikolla. Kiireessä tähän ei missään nimessä kannata ryhtyä. Ei varmasti satu hyvä keli kuvauspäivälle. Itse kuvaussessioonkin on viisasta varata reilusti aikaa.
9. JÄLKITYÖT: onneksi on kuvankäsittelyohjelmat. Jos käy niin kuin meille viime vuonna, että jonkun naama on vähän joka kuvassa hassusti, niin tadaa - kuvia voi yhdistellä! Filttereillä ja muilla säädöillä voi myös helposti tehdä kuvasta tunnelmallisemman.

Me menimme metsään jo kohdassa yksi. Oli itsenäisyyspäivä, kun idea pölähti päähän. Kerrankin vapaata valoisaan aikaan ja kivasti luntakin maassa. Susanna lupautui ottamaan kuvat, joten tuumasta toimeen! Oli pienen ponitytön päiväuniaika, kun viimein pääsimme tallin pihaan. Itkupotkuraivarit alkoivat välittömästi. Pikkuveikka sen sijaan nukkui. Kun muut olivat valmiit kuvaukseen, hän heräsi. Ja kuinka ollakaan niin nälkäisenä, että huusi pää punaisena koko kuvauksen ajan. Isosiskonsa ilme onneksi kirkastui, kun kuuli pääsevänsä Riian selkään. Riia tosin oli sen verran innoissaan kaikesta, että totesin kentän olevan ainoa turvallinen vaihtoehto kuvauspaikaksi. Onneksi olimme pukeutuneet suht soveliaisiin vaatteisiin jo kotona. Ei olisi tullut kuuloonkaan alkaa enää vaatteita vaihtamaan kaiken sen härdellin keskellä. Autossa odotti myös kassillinen jouluista rekvisiittaa, mutta päällimmäisenä mielessä vauvan huutaessa oli vain, että OTETAAN NYT JO NE KUVAT! Olin melkein valmis perääntymään koko jutusta, mutta onneksi mieheni tuumasi, että kun nyt tänne asti on tultu, niin hoidetaan homma! Ja hyvä niin. Itse kuvaus kesti lopulta vain muutamia minuutteja. Kiitos tehokkaan kuvaajan, joukossa oli yllättävän monta hyvää kuvaa. Mutta tässä käsittelemätöntä realityä tältä Kiljusen herrasväeltä (onneksi ääntä ei kuule) - olkaa hyvät!














HAUSKAA UUTTA VUOTTA!



lauantai 23. joulukuuta 2017

Hyvää Joulua!

Näiden kuvien myötä Satulan isot ja pienet tontut toivottavat 
oikein lämmintä joulumieltä jokaiseen talliin ja tupaan!









lauantai 16. joulukuuta 2017

Riian kuulumiset & HUOM: vuokraaja hakusessa!


Riia on asustellut reilut kaksi kuukautta Pälkäneen KR-talleilla. Nyt uskallan sanoa, että se on kotiutunut hyvin. Tässä taannoin jo oikein säikähdin, kun se makoili tarhassaan keskellä päivää. Tallinomistaja Kaisu Rukko vakuutteli, ettei syytä huoleen. Niin kuulemma monet hevoset tapaavat heillä tehdä. Ne ilmeisesti mieltävät olonsa turvalliseksi ja purutarhansa kyllin mukaviksi - märemmilläkin keleillä. Olen kyllä nähnyt Riian useasti ennenkin pötköttelevän ulkosalla, mutta vain ja ainoastaan KESÄLLÄ!

Puru on ollut minullekin positiivinen yllätys sekä tarhan pohjana että karsinan kuivikkeena. Melkein kaikilla aiemmilla talleilla on kuivikkeena käytetty turvetta. Siihen verrattuna puru on valoisaa ja siinä on hyvä tuoksu. Purutarhassa taas pohja on pehmeä ja kimmoisa. Riian tarhassa ei ole ollut lammikon lammikkoa koko syksyn aikana. Tässä on tuurillakin osansa. Maaperä on Riian tarhan kohdalla juuri sopivan kalteva: vedet jatkavat matkaa naapuritarhoihin. Kun pohja pysyy kuivana on se myös jäätyessään tasainen. Iso peukku siitä! Purutarhassa ei periaatteessa tarvitse myöskään pelätä hiekan syömistä. Tarhojen asukit eivät taida täysin arvostaa tätä ominaisuutta. Jotkut ilmeisesti saavat hiekkaa kuopimalla kuitenkin esiin. Tai ainakin naapurisuokilta oli kuulemma löytynyt aikamoinen hiekkakerros mahasta. Kyseisestä naapurista Riia on muuten saanut uuden, ja ainoan, ystävän!

JIIIIHAAA!!!

Kuten kesällä ennakoin, syksyn tullen virtaa on taas rouvalla piisannut. Ei mielestäni tällä kertaa kuitenkaan mitenkään liikaa. Tai ehkä treenin määrä on nyt osunut kohdalleen. On kyllä ihan mahtavaa, että energiaa voi purkaa tehokkaasti keleistä riippumatta. Susanna ja Lotta ovat treenailleet enemmänkin, itse olen ollut vasta muutamalla tunnilla. Tai ennemminkin jo! Olen onnellinen, että olen näinkin pian päässyt taas kunnolla ratsastamaan. Viikoittain on ohjelmassa ollut myös harjoituksia maastakäsin. Kävipä Riia yhdessä estevalmennuksessakin! Susanna oli järjestämässä GP-ratsastaja Maiju Mallatin valmennusta Hämeenlinnaan viime kuussa. Pitihän sinne päästä vanhan estetykinkin mukaan. Oheiset kuvat kyseiseltä reissulta. Enpä ole varmasti koskaan nähnyt Riiaa niin innoissaan! Korvat tötteröllä se paahtoi menemään. Vanhan jalkavamman vuoksi isoja esteitä sille ei enää suositella, mutta tällaiset puomi- ja kavalettijumpat tekevät silloin tällöin varmasti hyvää.

"Huomaakohan kukaan, et mullon koulusatula?"

Syksyllä suunnitelmissa olleet vikellyskurssit eivät innostaneet tarpeeksi paljon väkeä, jotta tunnit olisi saatu pyörimään säännöllisesti. Olin laskenut vähän sen varaan, että Riia tienaisi vikellyksellä osan tallivuokrastaan. Kun näin ei käynyt, piti miettiä muita ansaintamahdollisuuksia. Nykyinen tallimme ei ole ratsastuskoulu, mutta tallinomistaja pitää koulu- ja estevalmennuksia useamman kerran viikossa. Ja onni onnettomuudessa, Kaisu on nyt lainannut Riiaa valmennustunneille. Riia on osannut kuulemma käyttäytyä hyvin ja saa jatkossakin tehdä töitä niinä päivinä, kun kukaan meistä ei pääse ratsastamaan. Ajatus tuntipolleilusta mietitytti ensin hieman, mutta luotan täysin Kaisuun ja hänen ammattitaitoonsa ja voin siksi uskoa Riian vieraan ihmisen käsiin hänen valvovan silmän alla. Riian tunneillakäynti on myös lievittänyt tuskaani silloin, kun en vain millään pääse tallille. Kuten esimerkiksi tällä viikolla, kun autostamme hajosi laakeri, eikä sillä voi ajaa. Tiedän, että Riia saa silti liikutusta, hoivaa ja huolenpitoa!

Ideaalitilanteessa Riialla olisi kuitenkin mahdollisimman vähän ratsastajia. Koska itselleni pari-kolme kertaa viikossa on tässä kohtaa ihan maksimi, jää vielä neljä tai viisi päivää jäljelle. Susanna on yleensä ottanut kaksi päivää, Lotta kaksi. Vuoden alusta Lotan opiskelukiireet tulevat ikävä kyllä lisääntymään ja hän pääsee enää korkeintaan kerran viikossa ratsastamaan. Siksi etsinnässä on nyt joku, joka voisi käydä säännöllisesti kaksi kertaa viikossa ja joskus vaikka useamminkin. Aina välillä kun kuitenkin tulee sairastumisia tai muita esteitä.

En ole sen kummemmin uutta vuokraajaa mistään vielä etsiskellyt, kun nykyisellä systeemillä homma saadaan tarvittaessa jatkossakin toimimaan. Mutta heitänpä nyt ensimmäistä kertaa verkkoja vesille tätä kautta. Jos siis olet osaavaa ja monipuolista heppaystävää vailla, pidät maneesimenon lisäksi myös maastoilusta, et pelkää haasteita eikä Pälkäneelle ole liian pitkä matka, ota yhteyttä satu(at)pakastin.fi! Sen on tässä ehtinyt huomaamaan, että hyviä vuokraajia ei ole koskaan liikaa. Tilanteet kun ihmisillä muuttuvat ja hepo kaipaa kuitenkin kaveria joka päivä.

"Huh, kun tuli hiki."



torstai 30. marraskuuta 2017

Vauvan ehdoilla perheentahtisesti

Perheemme pienin ilopilleri täyttää tänään kolme kuukautta. KOLME KUUKAUTTA!!! Aika on vilahtanut ihan käsittämättömän nopeasti. Vauva-arki on hakenut muotoaan ja nyt on pieni päivitys paikallaan. Postauksen kuvat Susannasta ja Riiasta lokakuiselta kisareissultamme.


Aiemmissa postauksissa olen hehkuttanut sitä, miten mukavasti pikkuihminen on kulkenut matkassa mukana. Teksteistä on voinut saada sellaisen käsityksen, että vaavia on riepoteltu jatkuvasti paikasta toiseen. Se ei suinkaan pidä paikkaansa. Suurimmaksi osaksi ollaan nautiskeltu kotioloista. Syy hehkuttamiseen on siinä, että olen itsekin ollut aidon hämmästynyt, miten helposti juniorin kanssa asiat ovat sujuneet. Ihan totta! Esikoisen traumaattinen synnytys ja siitä seurannut hidas toipuminen aiheuttivat sen, että äidillinen itseluottamukseni oli pohjalukemissa hyvin pitkään. En vain tuntenut pärjääväni. Mutta jälkimmäisestä synnytyksestä voin rehellisesti käyttää muotisanaa voimauttava. Sen verran supermutsilta tuntui sairaalasta poistuessa.

Positiivinen synnytyskokemus on kantanut koko tähänastisen vauva-ajan. Uskalsin esimerkiksi lähteä päivän varoitusajalla poikasen kanssa kuskaamaan Riiaa kisoihin. Oli meillä osan matkasta mukana onneksi apukäsiäkin, kiitos Aleksandra, mutta yhdessä pisteessä huomasin huristelevani hevonen trailerissa ja nukkuva vauva takapenkillä ihan itsekseni. Se kyllä jännitti, ja vähän myös hirvitti, mutta olo oli kuin voittajalla. Vuosi sitten en olisi uskaltanut yksin edes vetää hevosta, saati sitten ryhtyä siihen parin kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Esikoisen ollessa saman ikäinen en uskaltanut lähteä yksin hänen kanssaan minnekään.

MUTTA, tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että pikkuveikan kanssa kaikki menisi niinkuin elokuvissa. Pikkuvauvat osaavat olla myös vaativia. Ja hyvä niin! Tämä tuli todettua kyseisellä kisareissullakin. Juuri, kun oli Riian ja Susannan vuoro astella kouluaitojen sisään, oli vauvan saatava ruokaa. Piste. Tai lähinnä huutomerkki! Ei auttanut muu kuin istahtaa tallin satulahuoneeseen imetyspuuhiin. Katselin siispä sinisen ruusukkeen arvoisen kisasuorituksen jälkikäteen videolta. Muutamaa viikkoa myöhemmin järjestettiin kisat kotitallillamme. Ne jäivät myös väliin vauvan tarvitessa äitiä. Kisapäivän aamuna pikku-cowboy oli räkäinen ja yskäinen. Ei tarvinnut hetkeäkään miettiä ettenkö olisi jäänyt kotiin hänen kanssaan talkoohommien sijaan.



Nyt, kun pienokainen ei ole enää aivan vastasyntynyt, hän on silloin tällöin saanut äidinmaidon lisäksi myös hieman korviketta. Mieheni kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että vauva on hyvä totuttaa tuttipulloon. Isillä on turvallisempi fiilis vauvan kanssa kahden, kun tietää, että hädän nälän yllättäessä apu on lähellä. Minunkaan ei tarvitse paahtaa tuhatta ja sataa tallille ja takaisin, kun tiedän ruokahuollon pelaavan. Viime viikkoina olenkin päässyt pyörähtämään tallilla ihan itsekseni. Eilen olin jopa ensimmäistä kertaa tunnilla! Jippii! Tallikäyntejä on viikkoon ohjelmoitu kuitenkin vain kahdesta kolmeen, joten yhteistä aikaa on yllin kyllin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että isinkin on hyvä viettää aikaa lasten kanssa ilman minua. Siinä sitä vasta oppii tuntemaan mukulansa ja huomaa pärjäävänsä hienosti. Tästä aiheesta kirjoittelin postauksessa Hevonen + pieni lapsi = mahdoton yhtälö? Jännä juttu, että vaikka nämä ajatukset on kirjoitettu ennen Riian tuloa perheeseemme, ja vaikka sen jälkeen on tullut vielä yksi lapsikin lisää, allekirjoitan silloiset ajatukseni vieläkin aivan täysin.

Postauksen otsikko on ontuva, myönnetään. Halusin tähdentää sillä sitä, että vaikka vauvan tarpeet ovat etusijalla, on vauvaa mielestäni hyvä yrittää ohjailla muun perheen rytmiin. Se auttaa koko perheen jaksamisessa ja uskoisin sen olevan hyvä juttu myös pienokaiselle itselleen. Vanhempia kuitenkin kannustetaan nykyään melko voimakkaastikin vauvantahtisuuteen. Termi voidaan toki ymmärtää monella tavalla. Esikoisen kohdalla otimme käsitteen hieman liian kirjaimellisesti. Se johti muun muassa hyvin huonosti nukuttuihin öihin tai oikeastaan vuorokausirytmin puuttumiseen. Reagoimme jokaikiseen vauvan inahdukseen. Kaikkihan sen tietää, ettei mammuttimaisesta univelasta hyvää seuraa. Vahingosta viisastuneena pikkuveikalle on yritetty opettaa yön ja päivän ero alusta saakka. Yöllä ei jutella, vaippaa ei vaihdeta eikä puuhailla mitään muutakaan. Voi olla toki vain moukan tuuria, mutta hän kyllä vaikuttaa sisäistäneen asian hienosti. Vaikka öisin herätäänkin syömään useamman kerran, unet jatkuvat heti maitotankkauksen jälkeen sekä äidillä että poikasella. Ja mikäs sen ihanampaa kuin pieni tuhiseva lämpöpatteri kainalossa.

Susanna Marttila & Kalvarija



perjantai 17. marraskuuta 2017

Satula somessa!

Tulin vain vinkkaamaan, että Satulassa on alkanut uusi aika. Ehkä joku onkin jo huomannut sivupalkkiin ilmestyneen kamerakuvakkeen. Mobiiliversiossa sitä ei näy, joten kerrottakoon kännykällä blogia lukevillekin, että pitkän vastustelun jälkeen päätin vihdoin liittyä Instagramiin. Olen sitä vältellyt, ettei somettamiseni lähtisi aivan käsistä. Henkilökohtaisen tilin sijaan keksin lopulta tehdä tilin blogille, jotta kuvien määrä pysyisi edes jotenkin kohtuullisena. @satulablogi keskittyy siis heppoihin ja muihin blogin aihepiiriä liippaaviin juttuihin. Blogia päivittelen viikon parin välein niin kuin tähänkin asti, mutta instaan tulee ainakin vielä näin alkuinnostuksen vallitessa lisäiltyä kuvia lähes päivittäin. Niitä voi katsella, vaikkei omaa tiliä olisikaan. Klikkaa siis tästä kuviin ja seuraa! Alla tämänpäiväinen instapäivitykseni, joka on shokkiuutinen tallilta: satuhevoseni pitkä harja on historiaa!

Muista myös Satulan videot Youtubessa!

Ps. Joskus aiemmin pohdin tätiratsastajan määritelmää. Voin kertoa, että nyt viimeistään tunnen itseni ihan tädiksi, kun opettelen Instan käyttöä. Tämä täti LUPAA pysyä erossa snäpeistä ja muista nuorten villityksistä..




sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Päivä cowboyna!



Isänpäivän kunniaksi palataan hetkeksi toukokuisiin tunnelmiin. Rakas aviomieheni aka wannabe cowboy pääsi testaamaan ihan oikean lehmipaimenen hommaa. Lajiin hurahtanut ala-asteen luokkakaverini vinkkasi jo joskus aiemmin, että Launosten Kartanossa Lopella järjestetään karjapaimennuskursseja. Kevään tullen hän kokosi ryhmän kiinnostuneita, ja koska sen kummempaa ratsastuskokemusta ei vaadittu, ilmoitin mieheni mukaan. Mieli teki osallistua itsekin, mutten uskaltanut masussa köllivän pikku-cowboyn takia. Lähdin näin ollen kamera kaulassa kuunteluoppilaaksi. Luvassa siis kunnon kuvatykitystä. Sitä ennen kuitenkin pari sanaa kurssin kulusta ja opeista.

Päivän alkajaisiksi kokoonnuimme kahvin ja pullan ääreen kuuntelemaan tilan toimitusjohtajan Virpi Jouttelan kertomusta Launosten Kartanon toiminnasta sekä paimennuksesta ja sen perusteista. Kiinnostavin osuus oli ehdottomasti se, kuinka eläimet käyttäytyvät paimennettaessa. Kari Vepsän kursseilla olin oppinut jo jotain siitä, miten hevonen reagoi suhteessa ihmisen sijaintiin ja liike-energiaan. Virpi kertoi asiasta vielä laajemmin. Hän puhui kuplasta, joka vallitsee saaliseläimen ympärillä. Havainnollistaakseni asiaa, etsin netistä jonkinlaista kuvaa. Sillä unohdin tietysti ottaa kuvan Virpin piirroksesta. Mutta koska paimennustermit eivät oikein ole hallussa, oli saaliini laihanlainen. Ainoa löydökseni oli alla oleva kuva uusiseelantilaiselta farmien turvallisuusohjeita jakavalta sivustolta. Tämä on ainakin sinnepäin.

 Kiitos tästä saferfarms.org.nz!

Kuvassa siis esitetään se, miten ihmisen tai tässä tapauksessa paimenen sijainti vaikuttaa saaliseläimeen. Missä sijaitsee alue, josta pystyy kääntämään tai pysäyttämään eläimen, mistä lähettämään liikkeelle. Tärkeää on myös tietää, missä on eläimeltä piilossa ja missä sijaitsee kuplan reuna. Jos vahingossa siirtyy kuplan sisäpuolelle eli liian lähelle eläintä, kupla puhkeaa, kontakti katoaa ja paimennettava pakenee. Samaa tietoa voi soveltaa myös kokonaisia laumoja liikuteltaessa. Silloin eläimillä ajatellaan olevan yksi yhteinen kupla. Kuplateoriaa testattiin päivän harjoituksissa lehmiin ja se todella toimi! Samat säännöt pätevät kuulemma mihin tahansa paimennettavaan eläimeen - myös hevoseen.

No niin, intouduin ehkä selittämään vähän liikaakin, mutta mielestäni tämä oli päivän tärkein oppi. Tähdennän vielä, että kaikki tämä siis täysin muistini varassa eli todennäköisesti mutkia hieman suoristaen. Mutta nyt itse asiaan eli kurssin kulkuun. Antaa kuvien puhua puolestaan!

Mieheni ratsuksi valikoitui Upi - lempeä jättiläinen.
Ensin tehtiin tuttavuutta.

Sitten harjattiin pölyt pois.
(Tästä hahmottaa hyvin Upin koon. Mieheni on 190 cm pitkä!)

Varustettiin aidoilla länkkäkamoilla.
...ja eikun menoksi!

Virpin opastusta ja tehtävänjakoa.

Ensin haettiin tuntumaa ratsastukseen.
...ja sitten hommiin!
Pienryhmien tehtävänä oli siirtää karja paikasta a paikkaan b.
Ansaittu tauko.
Hevosille heinää ja paimenet sapuskalle saluunaan.

Tauon jälkeen paimenet pääsivät vielä kokeilemaan karjan liikuttelua yksin. Tai siis työparinsa eli hevosen kanssa tietysti. Heidän piti valita joukosta yksi lehmä, siirtää se irralleen muusta karjasta ja kuljettaa erotteluaitaukseen. Ei mikään helppo homma!

© Marja Uppa
© Marja Uppa
© Marja Uppa

Oli hienoa huomata, kuinka jo tässä vaiheessa alkoi ratsukosta muodostua tiimi. Nämä hevoset ovat tottuneita paimentajia. Jotkut niistä jopa paikkailivat aloittelevien paimenten virheitä. Toisilla paimennusvietti oli selvästi vahvempi kuin toisilla. Hämmästyttävää kyllä, selkeä vietti löytyi joiltain suomipolleiltakin. Korvat luimussa ne jahtasivat karjaa ja näykkivätkin, eivätkä jääneet yhtään amerikan serkkuja huonommiksi. Päivän päätteeksi näimme vielä oikeita paimenia tositoimissa.

Näin se käy!

Launosten Kartano

Tuleva länkkähepo. Hän on vasta vauva.
Mutta niin kiltti ja suloinen!

Kaiken kaikkiaan päivä oli mahtava. Täydellinen ilma, mukavat hevoset ja ihmiset, rutkasti uutta tietoa ja tarpeeksi haastetta. Ja mikä parasta: mieheni oli ihan innoissaan! Heti kun ei nipoteta istunnasta tai muista hänen mielestään turhanpäiväisyyksistä, löytyy ratsastukseen ihan toisenlaista motivaatiota. Ymmärrän sen kyllä. Kiinnostavinta ja palkitsevinta onkin kommunikointi hevosen kanssa. Tässä lajissa sitä oikein hitsautuu yhteen ratsunsa kanssa. Tärkeintä on, että tiimi toimii.

Mun oma cowboy! <3

Mieheni ilmoitti olevansa innolla mukana jatkokurssillakin. Kursseille voisi halutessaan osallistua myös omalla hevosella. Riian kanssa olisi kyllä aloitettava ihan alusta: totuttelusta paimennettaviin. Sellaisiakin kursseja kuulemma onneksi järjestetään. Päätellen siis siitä, miten se on reagoinut maastolenkillä kohtaamiimme lehmiin. Tarkoitus olisi nimittäin kai juosta lehmien perässä eikä niitä karkuun! Hah!

Suitset satulannupissa.

Tässä siis vielä viime hetken lahjavinkki kaikille isille, joita kunnon länkkärimeininki kiinnostaa. Launosten Kartano järjestää jos jonkinmoisia elämyksiä kaikentasoisille paimenille.
Ja suuret kiitokset Marjikselle tämän kurssipäivän organisoinnista. Haluan itsekin ihan ehdottomasti päästä kokeilemaan oppeja käytännössä. Mieluiten tietenkin Riian kanssa.


Shotti - Marjiksen number 1


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

30K video!

Jo syyskuun puolella Bloggerin tilasto kertoi 30 000 kävijän rajan rikkoutuneen blogissani. Huisia! Kiitos teille kaikille! Kuten jo kahdesti aiemmin, halusin tätäkin rajapyykkiä juhlistaa videolla. Siispä otin eilen kameran mukaan tallille. Koska kuvaajaa eikä jalustaa ollut, on jälki sen mukaista. Mutta kyllä tuosta tihrustamalla saa käsityksen siitä, mitä oikein puuhailimme perjantai-illan ratoksi.

Muutama pieni huomio harjoituksistamme. Nämä todellakin ovat vasta harjoituksia, eikä kaikki mene ihan putkeen. Taustalla on Kari Vepsältä saamiamme oppeja, joista lisää voit lukea mm. täältä ja täältä. Harjoittelemme koulutusriimun ja -köyden avulla sekä vapaana. Pyöröaitausta ei uudella tallilla ole, mutta sen sijaan käytössämme on ison maneesin lisäksi pikkumaneesi. Se tuntuu toimittavan pyöröaitauksen virkaa yllättävän hyvin. Ja huom! Vaikka Riialla suu käykin useammassa kohtaa, mitään makupaloja en sille anna. Rapsutukset ja paineenpoisto ovat palkkioita. Kari Vepsän mukaan hevonen maiskuttelee suutaan, kun se ajattelee. Haa! Riia siis todistettavasti miettii mitä teemme. Huomatkaa muuten, miten hevoseni katsoo kameraan muutamassa kohdassa videon puolivälin paikkeilla. Parempi, kun en tiedä mitä se ajattelee...

Biisi valikoitui pääasiassa lyriikoiden vuoksi. Niitä ei tosin videolla kuule. Tiedoksi siis eräs kohta, joka erityisesti puhuttelee allekirjoittanutta hevosenomistajaa. Riia, tää on sulle:

No I ain't got cash
I ain't got cash
But I got you baby





keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Takaisin satulaan!

Tänään, Sadun päivänä, koitti vihdoin se hetki. Puolisen vuotta ehti kulua edellisestä kerrasta ratsailla. Tai no, pari kertaa kipusin kyllä kesällä ison mahani kanssa kyytiin ihan vain kokeillakseni uutta satulaa, mutta niitä kertoja ei lasketa. Eilen sain lääkäriltä virallisen ratsastusluvan. Olipa muuten oikein kannustava nuori naislääkäri. Hän kehui ratsastuksen olevan erityisen hyvää liikuntaa tuoreille äideille. Siinä kun vatsa- ja lantionpohjalihakset vahvistuvat lempeällä tavalla pikkuhiljaa. Vahva suositus siis muillekin vastikään synnyttäneille!

Otettiin pikku-cowboyn kanssa suunnaksi Pälkäne ja Riian uusi kotitalli. Vaikka vaunuissa uinuva vauva tulee hyvin mukana muissa tallipuuhissa, en tietenkään voi jättää häntä vahtimatta ratsastuksen ajaksi. Onneksi tuleva kummitäti pelasti, ja körötteli Espoosta saakka meidän seuraksi. 


Riia & kummitäti/hevosenhoitaja/valokuvaaja/lapsenvahti/jamitänäitänyton...

Juhlan kunniaksi mukana oli ihan oikea kamera arkisen iphonen lisäksi. Kun kerran sattui aurinkokin näyttäytymään, nappasi Jenny meistä muutamia kuvia. Tuli ikuistettua tämäkin tärkeä hetki. Kiitos Jennylle kuvista!



Pienen kuvaussession jälkeen pikkuveikka parkkiin ja me muut maneesiin. Voi, miten jännittävää! Selkään kivuttuani olo oli heti kotoisa, mutta tunsin olevani todella korkealla. Se jos mikä oli outoa - onhan hevoseni vain reilut 150 senttiä korkea. Riia oli hyvin kuulolla ja käveli todella reippain ja pitkin askelin. Ratsastaja oli yhtä hymyä!




Onneksi olin päättänyt jo etukäteen, että kävely saisi riittää ensimmäisellä kerralla. Mieli teki nimittäin ottaa ohjat ja lisätä vauhtia. Hyppäsin kuitenkin alas ja annoin vuoron Jennylle.

On se jännä, miten paljon virtaa voi saada noinkin lyhyestä hetkestä hevosen selässä. Väsymys on tässäkin perheessä hyvin tuttu juttu huonosti nukuttujen öiden takia. Poikanen herättelee parin tunnin välein maidontankkaus mielessään. Päikkäreitä on toki tarpeen nukkua mahdollisuuksien mukaan, mutta tallilta saa kyllä jotain ihan toisenlaista latausta akkuihin.