tiistai 31. tammikuuta 2017

Wannabe cowboy

Blogitekstiluonnoksissa on jo pitkään kummitellut aihio armaasta aviomiehestäni a.k.a wannabe cowboysta. Huomautan heti, ettei häntä voi missään nimessä luokitella heppahulluksi. Hän on kuitenkin erittäin eläinrakas ja mikä tärkeintä: ennakkoluuloton kokeilemaan uusia lajeja. 

Juha on saanut ensikosketuksen hevosiin jo melko pienenä poikana. Hän pääsi ratsastamaan muutamia kertoja veljensä vaimon hevosella. Jo sitä ennen pieni kiinnostus oli onnistuneesti istutettu Juhan isän taholta. Isän lapsuudenkodissa oli työhevosia, joista Juha on kuullut juttuja pienen ikänsä. Seurustelumme alkajaisiksi hän pääsi muutamaan kerran vuokraamani suomenhevosen kyytiin. Ensitreffitkin meillä oli itseasiassa tallilla. Meillä oli diili, että minä lähden moottoripyörän kyytiin, jos Juha on ensin käynyt hevosen selässä. 

Varsinaiseen tulikokeeseen tämä hurjapää joutui Unkarin pustalla. Siellä, tutulla tallilla, vannotin retkenvetäjää menemästä kovaa, sillä Juha ei osannut vielä edes keventää. Pyyntöni kaikui kuuroille korville ja niin vaan nelistettiin kilometritolkulla pehmeillä hiekkateillä pitkin metsiä ja maissipellonreunaa. Onneksi hevonen oli äärimmäisen kultainen ja mennä posotti tasaista vauhtia muiden mukana. Eivät muuten olleet ihan pienet liikkeet tällä 180 säkäisellä ratsulla! Kummasti sitä siis oppi siinä parin tunnin aikana keventämään, kun oli sukukalleudet koetuksella... Täytyy sanoa, että vaikka pelkäsin kuollakseni koko retken ajan, ihailin suunnattomasti armaani sitkeyttä ja pelottomuutta. Siellä se vaan keikkui perille asti, vaikka jokaisella laukka-askeleella pomppasi aina vaan ylemmäs ja ylemmäs! 


Välillä oli pakko pysähtyä virvokkeille paikkallispubiin. Hymy ei hyydy!

Kuten olen aiemminkin kirjoittanut, on toiveeni oman hevosen hankinnan myötä ollut hivuttaa ratsastus hiljalleen koko perheen yhteiseksi jutuksi. Siihen ei ole ketään toistaiseksi tarvinnut sen suuremmin suostutella. Juhaa kiehtoo ratsastuksessa vauhti ja vaaralliset tilanteet. Hänen oma lajinsa on varjoliito, jossa on yllättävän paljon samaa kuin ratsastuksessa. Varjoliidossa lentäjä on yhtä lailla luonnon armoilla kuin ratsastaja hevosen selässä. Vaikka siipi on eloton esine, on tuuli se muuttuva ja ennalta-arvaamaton tekijä. Sitä voi oppia hyödyntämään ja siipeä hallitsemaan, mutta jokainen lento on erilainen. Yllättävässä tilanteessa on osattava toimia salamannopeasti. Reaktioiden on tultava selkärangasta tai käy huonosti. Kuulostaako tutulta? Niinpä, tämäkin laji vaatii täyden keskittymisen.


Jossain Espanjan vuorten yllä.

Wannabe cowboy tulee tietysti siitä, että Juha haluaisi vain karauttaa täyttä laukkaa preerialle miettimättä sen kummemmin istuntaa, apujenkäyttöä tai muita turhuuksia. Hänelle on täytynyt juurta jaksaen perustella miksi sitä kehää pitää kiertää uudestaan ja uudestaan ennen vauhdikkaita maastolenkkejä. Onneksi myös varjoliidossa on paljon teoriaa ja maastakäsittelyä ennen tositoimiin ryhtymistä. Viime syksystä saakka Juha onkin käynyt muutamilla ratsastustunneilla Riian kanssa. Juhan pahin pelko ennen tunteja on ollut se, että siellä joutuu vain kävelemään. Onneksi Riia on sen verran kokenut opetusratsu, että kestää vähän heiluvammankin ratsastajan. Niinpä Juha on päässyt itsenäisesti ravailemaan ja liinassa laukkailemaan. Sen olemme yhdessä todenneet, että ulkopuolinen opettaja on must. Sillä vältetään suurimmat perheriidat. Mikä siinä onkin, että ohjeiden vastaanottaminen vaimolta on äärimmäisen vastenmielistä...


❤️

Meille molemmille yksi tärkeimmistä asioista harrastuksissamme on luonto. Saapa nähdä päästäänkö jo kesänkorvalla yhdessä maastoilemaan. Ellei ratsain, niin ainakin kärryjen kyydissä. Yhtä lailla kuin hevosen selässä, pääsee myös varjoliidossa hyvin lähelle luontoa. Siipi itsessään ei pidä mitään ääntä, joten yläilmoissa voi nauttia ympäröivistä maisemista kaikilla aisteilla. Molempien harrastuksiin kuuluu vahvasti myös kaikki muu lajiin liittyvä fiilistely. Toisen läppärillä pyörii ratsastus- ja toisen läppärillä lentovideot – illasta toiseen.






sunnuntai 8. tammikuuta 2017

Kavioliitto puoli vuotta & superviikonloppu!

Eilen tuli kuusi ensimmäistä yhteistä kuukauttamme täyteen. Suunnitelmissani oli kirjoittaa katsaus menneeseen, mutta muutinkin mieleni. On nimittäin sen verran innostunut fiilis viikonlopun jäljiltä, että pakko päästellä taas vähän höyryjä pihalle. Luvassa on myös aikamoinen kuvapläjäys. Suuret kiitokset kuvista Anne Vilkunalle!

Mikä olisikaan voinut olla mieluisampi tapa juhlistaa puolivuotispäivää, kuin viettää viikonloppu Riian ja Riian ihanien exien kanssa. Suunnittelimme jo alkutalvesta, että tekisimme näihin loppiaisen aikoihin retken Jyväskylään Sallan luokse. Mutta nyt kun olemme edelleen maneesitallilla, ei ollut järkeä eikä rahaa lähteä kuskaamaan hevosta toiselle paikkakunnalle. Sallaa ja hänen äitiään Annaa ei onneksi ollut kovin hankalaa houkutella etelänlomalle. Heidän hyvät ystävänsä sattuvat asumaan Janakkalassa, joten samaan reissuun saatiin yhdistettyä useampi tärkeä tapaaminen.

Lauantaina Salla kipusi Riian kyytiin ja kuulosteli vähän, että missäs nyt mennään. Kehuja tuli siitä, että Riia oli paljon paremmin kuulolla kuin edellisellä visiitillä, ja esimerkiksi siirtymiset sujuivat selvästi paremmin. MUTTA, kuten olemme viime viikkoina saaneet tuta, on kuoren alla järisyttävä määrä jännittynyttä energiaa. Rentouden saavuttaminen ja ylläpitäminen on haastavaa. Onneksi Sallalla ei ollut minnekään kiire. Hän ei lopettanut, ennen kuin oli saanut Riiasta pahimmat energiat purettua ja se suostui kunnolla keskittymään työntekoon. On se hienoa katseltavaa, kun palaset loksahtelevat paikoilleen ja kun jokaiseen ongelmaan löytyy ratkaisu. Seurasimme vain ihmetellen sivusta kuinka Salla jaksoi olla loputtoman rauhallinen ja kärsivällinen joka tilanteessa. 

Nyt sapettaa...

Nelijalkainen ruutitynnyri!
Näin tää homma hoidetaan!

Vanha tuttu huoltotiimi <3

Sunnuntaina oli aika kaivaa kanget esiin. Ne ovat saaneet pölyttyä varastossa koko puolen vuoden ajan, sillä meillä ei ole siskon kanssa kummallakaan minkäänlaista kokemusta kankisuitsilla ratsastamisesta. Olihan siispä tähänkin asiaan tultava muutos ja näissä valvotuissa olosuhteissa päästävä tätäkin ihmettä kokeilemaan! 

Teoriatunti.

Ensin Salla hyppäsi selkään ja havainnoi päivän mielialaa. Edellispäivän tehotreeni oli selvästi tehnyt hyvää ja tuottanut tulosta: Riia oli rauhallisempi ja yhteistyöhaluisempi. Sitten Elina pääsi kyytiin. Ilmeistä päätellen kaksien ohjien käteen sovittaminen ei ollut ihan helppo juttu. Mutta kun ratsukko lähti liikkeelle, ei kukaan sivullinen olisi varmasti voinut huomata, että tässä ollaan ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Niin luontevasti se sujui! Salla opasti Elinaa ja Riiaa sekä käynnissä että ravissa. 


Syystäkin hymyilyttää!

Viimeiseksi pääsin itsekin ohjaksiin. Hyvin olisi riittänyt vain muiden ihailu katsomosta käsin, mutta hyvä, että rohkaistuin kokeilemaan. Alussa en oikein uskaltanut ottaa ohjia riittävästi tuntumalle. Ohjat myös karkailivat käsistäni. Mutta hetkittäin homma tuntui sujuvan yllättävän hyvin. 

Kieli keskellä suuta.
"Siis toi naru tulee tuolta välistä ja toi tuolta välistä..."

Salla rohkaisi ravin jälkeen kokeilemaan myös laukkaa. Etukäteen olimme puhuneet, että laukkaa voitaisiin ottaa liinassa, sillä en edelleenkään osaa istua laukassa rentona. Haluaisin saada laukkaankin sen fiiliksen, että istun vain kyydissä ja annan hevosen laukata. Maneesissa oli samaan aikaan kuitenkin muutama muukin ratsukko, joten tilaa ei juoksuttamiseen ollut. Salla auttoi siispä maastakäsin ilman liinaa ja saatiinkin pari hyvää ympyrää aikaan. Ja arvioisin, että ainakin noin puolen pääty-ympyrän verran oli paketti kunnolla kasassa: pysyin täysin rentona, Riia hyvällä tuntumalla ja laukka pyöri tarmokkaasti eteenpäin. Puoli pääty-ympyrää! Jes!

...jaaa laukka!



Viikonlopun jäljiltä on pää taas pullollaan hyviä vinkkejä ja treenimotivaatiota. Itse aion jättää kanget toistaiseksi rauhaan ja jatkaa perusmenon harjoittelua. Elina sen sijaan sai sen verran kovan kipinän, ja on toki taidoiltaankin jo siinä pisteessä, että nämä järeämmät vehkeet jäivät satulahuoneen suitsinaulakkoon odottamaan pikaista uusintaa. Riialle on luvassa ansaittua hemmottelua rankan treenin päälle, kun tallille on alkuviikosta tulossa hevoshieroja.

Suuret kiitokset vielä Sallalle, Annalle ja Annelle tästä superviikonlopusta. Otetaan pian uusiksi! On se vaan niin parasta, kun voi jakaa ajatuksia tästä ihanasta/kamalasta karvakorvasta ihmisten kanssa, jotka täsmälleen tietävät mitä tarkoitan. Olenkohan muistanut tarpeeksi hehkuttaa, kuinka onnekas olen ollut näissä hevoskaupoissa?