lauantai 29. huhtikuuta 2017

Istunta = ikuinen murheenkryyni?

Tänään taas pysähdyin pohtimaan hyvän istunnan merkitystä. Ja sen vaikeutta. Juoksutin liinassa Riiaa selässään varsinainen kultakimpale, tallityttömme Aleksandra. Joiltain se ryhdikäs, hyvä istunta vain tulee luonnostaan. Tähän pieni kateellinen sniif. Tai ehkä istuin itsekin paremmin 15-kesäisenä? Kuka tietää. Tässä asiassa ikääntyminen ei ainakaan auta asiaa. En osaa arvioida kuinka radikaalisti rakenteelliset ominaispiirteeni ovat muuttuneet vuosien varrella, mutta nykyisellään olen aika vakuuttunut siitä, ettei kroppani ole tehty tätä lajia varten. Pidemmät jalat ja vähän vähemmän kireät lonkankoukistajat ja takareidet olisivat esimerkiksi erittäin tervetulleet.

Totuus on, että myöskään vuosien puskaratsastelu ei ole ainakaan parantanut istuntaani. Vaikka kuinka hyvin ne omat virheet ovat tiedossa, on siitä iso apu, kun joku on vieressä muistuttamassa kropan oikeasta asennosta - kerta toisensa jälkeen.

Riia on auttanut minua hurjasti eteenpäin oman istuntani kanssa. Useita ahaa-elämyksiä on tullut yhteisen taipaleemme aikana. Olen esimerkiksi löytänyt vatsalihakseni uudella tavalla. Riia on kärsivällinen opetushevonen, joka ei hermostu, vaikka joku kokematonkin selässä heiluisi. Mutta jos sen haluaa saada liikkumaan hyvin, se ei paljon armoa anna. Se on välillä ottanut pattiin ja vetänyt mielen matalaksi. Joku toinen hevonen saattaisi antaa anteeksi puristavat koipeni ja monta muutakin virhettäni. Mutta totuus on, että silloin jäisi myös moni asia oppimatta.

Ei kai tässäkään auta muu kuin ankara harjoittelu. Toistoja toistojen perään, jotta väärät tottumukset saisi kitkettyä pois lihasmuistista. Sillä välin olisi hyvä muistaa olla itselleen armollinen. Onhan tässä loppuelämä aikaa oppia! Ja sitäpaitsi - usein on myös niin, että ei se meno ihan niin pahalta näytä kuin miltä itsestä tuntuu.

Yhtä itselleni uutta harjoittelumenetelmää pääsin kokeilemaan viime kesänä, kun teimme Hauholta retken Sappeen Ratsutilalle. Ratsastussimulaattori. Olin nähnyt kyseisen vempeleen jo aiemmin eri messuilla, mutta aina siihen oli liian pitkä jono. Suhtauduin hieman varauksella, sillä en uskonut, että koneella voisi jäljitellä hevosen liikettä kovinkaan hyvin. Yllätyin kuitenkin erittäin positiivisesti! Parasta oli se, että koko ajan sai henkilökohtaista ohjausta ja neuvoja omaan istuntaan. Eipä ole kukaan koskaan aiemmin kädestä pitäen korjannut jalkani tai käteni asentoa ravissa tai laukassa!

Nyt ei tarvitse ajella Sappeeseen saakka, sillä Simo tulee viikon päästä Hauholle kylään! Jos siis haluat henkilökohtaisen istuntatunnin tällä maailman luotettavimmalla ja erittäin osaavalla pollella, niin ilmoittaudu alla olevien ohjeiden mukaisesti. Mutta pidä kiirettä! Ilmoittautuminen päättyy vappuaattoiltana. Voin luvata, että on varmasti mukavampi kokemus privaatisti kahden kesken ohjaajan kanssa kuin keskellä messujen hälinää!




keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelko

Saimme mieheni kanssa taas mehevän keskustelun aikaan, kun yritin selittää hänelle, mitä pelättävää ratsastuksessa on. Wannabe cowboylla on vielä sen verran vähän kilometrejä ratsain takana, ettei hänelle ole vielä ehtinyt sattua mitään ikävää. Mikä on tietysti hyvä, sillä jos ei osaa pelätä, ei myöskään viestitä hevoselle, että olisi jotain pelättävää. Mutta let's face it: tähän lajiin voi kuolla.


Olen jo aiemminkin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta pureudutaan nyt vielä hieman syvemmälle. Varmasti moni meistä tietää sen häijyn tunteen, kun ratsastaessa hevonen tekee jotain yllättävää. Sinkoaa eteen tai sivulle, pukittaa, loikkaa tai nousee pystyyn. Vaikka onnistuisikin pysymään kyydissä, on tällaisen tilanteen jälkeen harvoin kovin voitonriemuinen olo. Päinvastoin. Sitä säikähtää kuinka lähellä tippuminen oli, jalat menevät veteliksi ja sydän pamppailee. Menee hetki saada itsensä koottua ja itsevarmuuden rippeet keräiltyä. Tietty nöyryys ja itsesuojeluvaisto on tervettä, mutta jos näitä tilanteita alkaa liikaa pelkämään, menee hauskuus koko touhusta.

Vertailimme mieheni kanssa jälleen kerran lajejamme. Hänen harrastuksessaan varjoliidossa analysoidaan jatkuvasti riskejä suhteessa palkintoon. Lentoon ei voi lähteä, jos pelottaa, sillä pelko lamauttaa. Lentoa ei voi noin vain keskeyttää. Pitää tiedostaa mitä voi sattua, olla siihen varautunut ja pystyä toimimaan tosipaikan tullen. Sama juttu ratsastuksessa. Yllättävissä tilanteissa reaktioiden on tultava selkäytimestä.

Mikä meidän lajeissamme on erilaista niin se, miten pelkoon suhtaudutaan. Tuntuu siltä, että varjoliidossa se hyväksytään osaksi lajia. Lentoja analysoidaan jatkuvasti. Vaaratilanteet käsitellään porukalla heti maan kamaralle palattua, jottei vastaavanlaisia tilanteita enää syntyisi. Lennoille varustaudutaan kaikin mahdollisin turvavälinein. Ratsastuksessa sen sijaan on edelleenkin vallalla kummallinen machoilumeininki. Mitä rämäpäisempi olet, sen parempi. Vaaratilanteita vähätellään. Tilanteisiin ei aina varauduta tarvittavalla vakavuudella, eikä sattuneita vahinkoja käsitellä tarpeeksi hyvin. Heti vain takaisin selkään, ettei ala pelottaa! Hevoselle kyytiä sen sijaan, että pysähdyttäisiin yhdessä miettimään, miksi hevonen toimi ei-toivotulla tavalla. Käsittämätöntä kyllä, edelleenkin jotkut huiput ratsastavat ilman kypärää. Siis ne, joiden pitäisi toimia esikuvina muille. Jos pelkoon suhtauduttaisiin eri tavalla, olisiko ratsastus turvallisempaa?

Molemmissa lajeissa täytyy luottaa. Varjoliidossa itseensä ja välineisiin, ratsastaessa lisäksi hevoseen. Täytyy tietää, että on tilanteen herra. Myös luottamus opettajaan on tärkeää, molemmissa lajeissa. Jos itse epäröi, mutta luottaa opettajan tietävän paremmin, voi astua epämukavuusalueelle ja ylittää itsensä. Molemmissa lajeissa varmuus kasvaa hyvien kokemusten myötä.

Se selkeä ero varjoliidossa on ratsastukseen, että se yleensä aloitetaan vasta aikuisiällä. Vaikken koskaan ole ollut kovin rämäpäinen ratsastaja, on junnuna tullut tehtyä kaikkea sellaista mihin en enää ryhtyisi. Ei tulisi mieleenkään lähteä enää maastoon ilman satulaa tai hypätä esteitä pelkät suitset päässä. Iän myötä itsesuojeluvaisto kasvaa. Myös lapsen saaminen pisti ajattelemaan asioita uusiksi. Nyt en enää ole vastuussa vain itsestäni, vaan kotona odottaa joku, jolle olen korvaamaton. Tässä tullaan kipeidenkin kysymysten äärelle. Onko rakkaus hevosiin edelleen tarpeeksi suuri palkinto? Niin suuri, että on valmis riskeeraamaan terveytensä? Ilman riskien hyväksymistä ja pelkonsa hallitsemista tätä lajia ei voi harrastaa.