keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Pelko

Saimme mieheni kanssa taas mehevän keskustelun aikaan, kun yritin selittää hänelle, mitä pelättävää ratsastuksessa on. Wannabe cowboylla on vielä sen verran vähän kilometrejä ratsain takana, ettei hänelle ole vielä ehtinyt sattua mitään ikävää. Mikä on tietysti hyvä, sillä jos ei osaa pelätä, ei myöskään viestitä hevoselle, että olisi jotain pelättävää. Mutta let's face it: tähän lajiin voi kuolla.


Olen jo aiemminkin kirjoittanut tästä aiheesta, mutta pureudutaan nyt vielä hieman syvemmälle. Varmasti moni meistä tietää sen häijyn tunteen, kun ratsastaessa hevonen tekee jotain yllättävää. Sinkoaa eteen tai sivulle, pukittaa, loikkaa tai nousee pystyyn. Vaikka onnistuisikin pysymään kyydissä, on tällaisen tilanteen jälkeen harvoin kovin voitonriemuinen olo. Päinvastoin. Sitä säikähtää kuinka lähellä tippuminen oli, jalat menevät veteliksi ja sydän pamppailee. Menee hetki saada itsensä koottua ja itsevarmuuden rippeet keräiltyä. Tietty nöyryys ja itsesuojeluvaisto on tervettä, mutta jos näitä tilanteita alkaa liikaa pelkämään, menee hauskuus koko touhusta.

Vertailimme mieheni kanssa jälleen kerran lajejamme. Hänen harrastuksessaan varjoliidossa analysoidaan jatkuvasti riskejä suhteessa palkintoon. Lentoon ei voi lähteä, jos pelottaa, sillä pelko lamauttaa. Lentoa ei voi noin vain keskeyttää. Pitää tiedostaa mitä voi sattua, olla siihen varautunut ja pystyä toimimaan tosipaikan tullen. Sama juttu ratsastuksessa. Yllättävissä tilanteissa reaktioiden on tultava selkäytimestä.

Mikä meidän lajeissamme on erilaista niin se, miten pelkoon suhtaudutaan. Tuntuu siltä, että varjoliidossa se hyväksytään osaksi lajia. Lentoja analysoidaan jatkuvasti. Vaaratilanteet käsitellään porukalla heti maan kamaralle palattua, jottei vastaavanlaisia tilanteita enää syntyisi. Lennoille varustaudutaan kaikin mahdollisin turvavälinein. Ratsastuksessa sen sijaan on edelleenkin vallalla kummallinen machoilumeininki. Mitä rämäpäisempi olet, sen parempi. Vaaratilanteita vähätellään. Tilanteisiin ei aina varauduta tarvittavalla vakavuudella, eikä sattuneita vahinkoja käsitellä tarpeeksi hyvin. Heti vain takaisin selkään, ettei ala pelottaa! Hevoselle kyytiä sen sijaan, että pysähdyttäisiin yhdessä miettimään, miksi hevonen toimi ei-toivotulla tavalla. Käsittämätöntä kyllä, edelleenkin jotkut huiput ratsastavat ilman kypärää. Siis ne, joiden pitäisi toimia esikuvina muille. Jos pelkoon suhtauduttaisiin eri tavalla, olisiko ratsastus turvallisempaa?

Molemmissa lajeissa täytyy luottaa. Varjoliidossa itseensä ja välineisiin, ratsastaessa lisäksi hevoseen. Täytyy tietää, että on tilanteen herra. Myös luottamus opettajaan on tärkeää, molemmissa lajeissa. Jos itse epäröi, mutta luottaa opettajan tietävän paremmin, voi astua epämukavuusalueelle ja ylittää itsensä. Molemmissa lajeissa varmuus kasvaa hyvien kokemusten myötä.

Se selkeä ero varjoliidossa on ratsastukseen, että se yleensä aloitetaan vasta aikuisiällä. Vaikken koskaan ole ollut kovin rämäpäinen ratsastaja, on junnuna tullut tehtyä kaikkea sellaista mihin en enää ryhtyisi. Ei tulisi mieleenkään lähteä enää maastoon ilman satulaa tai hypätä esteitä pelkät suitset päässä. Iän myötä itsesuojeluvaisto kasvaa. Myös lapsen saaminen pisti ajattelemaan asioita uusiksi. Nyt en enää ole vastuussa vain itsestäni, vaan kotona odottaa joku, jolle olen korvaamaton. Tässä tullaan kipeidenkin kysymysten äärelle. Onko rakkaus hevosiin edelleen tarpeeksi suuri palkinto? Niin suuri, että on valmis riskeeraamaan terveytensä? Ilman riskien hyväksymistä ja pelkonsa hallitsemista tätä lajia ei voi harrastaa.







1 kommentti:

  1. Mulla on tähän yksinkertainen vastaus: on!

    Pahassa onnettomuudessa olleena tiedostan riskit vähän liiankin hyvin. Kirjoitin itsekin aikoinaan pelosta blogissani (http://lambardiya.blogspot.fi/2014/12/pelko.html), silloin en tosin ollut vielä loukkaantunut, mutta minulla oli vääränlainen hevonen. Sen myin pois, ja kuinkas ollakaan, loukkasinkin itseni ihan toisen hevosen kanssa, lonkan/reisuluun liitoskohta meni aivan kokonaan poikki. Siitä kuntouduin pikkuhiljaa ja löysin itselleni uuden hevosen, jonka kanssa pelko väistyi päivä päivältä ja molemminpuolinen luottamus kasvoi. Toki edelleenkin voi tapahtua mitä vaan, koska vaan, mutta en silti pelkää oikeastaan ollenkaan. Ja nautin jokaisesta hetkestä. Pieni riski on olemassa, mutta edelleen tämä on sen arvoista!

    VastaaPoista