sunnuntai 14. toukokuuta 2017

Pieni ponityttö

Kirjoitin taannoin armaasta aviomiehestäni oman postauksen. Nyt on vuorossa perheemme pienimmäinen. Reipas reissuneiti, määrätietoinen, omapäinen pikku hauskuuttajamme - pieni ponityttö. 


Kaksivuotias tyttäremme aloitti hevosharrastuksen jo ennen syntymäänsä. Ratsastelin silloisella vuokrahepallani raskauden puolivälin paikkeille saakka. Kun Riia tuli meille, pieni ponityttö oli reilun vuoden vanha. Hän on alusta asti ollut innokas hevosenhoitaja ja suhtautuu varsin, äidin mielestä vähän liiankin, pelottomasti kaikkiin eläimiin. Se johtunee siitä, että hänen paras ystävänsä on meidän kotikissamme Masi. Ollakseen vasta viisivuotias kolli Masi on äärimmäisen kärsivällinen ja kiltti. Se antaa helliä ja pusutella itseään loputtomasti ja kestää myös vähän railakkaammat leikit. Pari kertaa on kynsiä näytetty ja liian innokas leikkikaveri on saanut pienen opetuksen. Silti molemminpuolinen luottamus on vahva ja suhde aivan erityinen.

Rakas ponityttömme on aina mielellään lähdössä tallille. Pieni maalaistalli mahdollistaa lapsen mukanaolon. Riian asuinpaikka onkin ollut meille ihan lottovoitto. Ei tarvitse pelätä lapsen jäävän kenenkään jalkoihin tai auton alle. Pihassa on turvallista touhuta. Viime kesänä ja syksynä vietimme ainakin kerran viikossa tallipäivää kahdestaan. Puuhailimme ensin yhdessä ja söimme eväitä kunnes päiväuniaika koitti. Pikku apulaisen oli mukava ottaa nokoset raittiissa ulkoilmassa omissa rattaissaan. Sillä välin saatoin juoksuttaa Riian tai tehdä jotain muita talliaskareita. Ratsastamaan en ole uskaltautunut tyttären läsnäollessa, ellei mukana ole ollut lapsenvahti häntä varten. 

Tallilla parasta on:


1. Hevosten ruokkiminen
2. Ruokien sekoittaminen
3. Hevosten hoitaminen
4. Hevosten haliminen ja pussailu
5. Maastakäsittely
(Vepsän opit hyvin jo hallussa)
6. Ratsastus

7. Eväiden syöminen


8. Hiekkakakkujen tekeminen/ kivien kerääminen/
 kavereitten kanssa hengailu

Tallilla riittää kaikenikäisille sopivaa touhua ja puuhaa. Pihapiirissä on monta jännittävää paikkaa, mitä tutkia. Valmiina ei ole leikkipuistohärveleitä, vaan saa käyttää omaa mielikuvitusta leikkien keksimiseen. Tallilla tapaa muitakin eläimiä kuin hevosia sekä usein myös muita pieniä lapsia. Monet pikkuneidin kavereista ovat jo käyneet tutustumassa Riiaan ja rohkeimmat olleet kyydissäkin. 

Viidelle edelliseltä tallilta tutulle kaverilleni sattui syntymään tytär reilun vuoden sisään oman tyttömme syntymästä. Perustimme Ponityttökerhon, jonka WhatsApp-ryhmä on toiminut vertaistukena arkisillekin asioille, mutta jossa ennen kaikkea löytyy syvää ymmärrystä äidin heppaharrastukselle. Olemme järjestäneet tapaamisia koko porukalla ja mikä parasta, tytöt alkavat pikkuhiljaa nauttia toistensa seurasta meidän äitien tapaan!

Kuten olen aiemmin kirjoittanut, on haaveeni tietysti se, että pieni ponityttö haluaisi tulevaisuudessakin jatkaa hevosharrastusta. Olisi hienoa jakaa yhteinen harrastus. Miten se sitten tehdään, ettei tule tyrkyttäneeksi hevosharrastusta liikaa, on minulle vielä mysteeri. Pelkään neidin saavan sellaisen yliannostuksen hevosia jo lapsena, että viimeistään murrosiässä nämä nelijalkaiset saavat jäädä. Olen aina salaa kateellisena seurannut perheitä, joissa lapset ja vanhemmat pyörivät kaikki yhdessä tallilla. Olen kuitenkin ajatellut, että omille lapsilleni en koskaan ostaisi hevosta valmiiksi. He saisivat ansaita sen ihan itse. Viimeisen vuoden aikana olen kuitenkin useamman kerran yhyttänyt itseni selailemasta ponien myynti-ilmoituksia...

Heppatouhut seuraavat kotiinkin asti. Mm. kypärä päässä siivoaminen on paljon hauskempaa!

Pikkulapsiarjen ja hevosenomistajuuden yhteensovittaminen ei ole aina ollut ihan helppoa. Kirjoitin jo aivan Satulan alkumetreillä tästä aiheesta. Silloin vasta uumoilin, miten yhtälön toteuttaminen onnistuu. Yhä edelleen allekirjoitan kuitenkin silloiset ajatukseni aivan täysin. Järjestelyjä ja uhrauksia harrastamisen eteen on tehtävä, mutta niinhän se on aina. Jos jotain oikein kovasti haluaa, sen eteen on tehtävä töitä. Paljon hankalampaa harrastaminen olisi tietysti siinä tapauksessa, että kävisin päivätöissä. Kotiäidin uralleni on kuitenkin näköpiirissä jatkoa, joten en halua vielä murehtia perheen, työn ja harrastamisen yhteensovittamista. Nyt haluan pitää harrastuksestani kiinni kynsin hampain. Minulle oma heppa on edelleen ehdoton henkireikä.

Sekä tyttäreni, että hevoseni ovat opettaneet minulle paljon. Esimerkiksi elämään enemmän hetkessä. Olen aina ollut kova suunnittelemaan asioita ja buukkaisin mielelläni kalenterini täyteen viikoiksi eteenpäin. Lapsen kanssa on kuitenkin parempi katsoa tekemisiä tilanteen mukaan, sillä esimerkiksi vuotava nokka voi sekoittaa suunnitelmat kertaheitolla. Suunnittelisin mielelläni myös Riian liikkumiset hyvissä ajoin etukäteen, mutta se ei vain yleensä ole mahdollista. On otettava muidenkin ratsastajien aikataulut huomioon. Olen joutunut hyväksymään sen, että vapaapäiviä tulee toisinaan enemmän kuin toivoisin. Samalla olen kuitenkin useasti todennut senkin, että yllättäen saattaakin ilmaantua joku ihminen apuun, kun ei itse tallille repeä. Vaikeaa se on ollut, mutta pikkuhiljaa olen pystynyt luottamaan yhä enemmän siihen, että asiat lopulta järjestyvät.

Niin, kotiäiteys saa siis vielä jatkua. Eikä kestä enää kovin kauaa, kun on taas uuden perheenjäsenestä kertovan postauksen aika: pieni ponityttö saa nimittäin kesän lopulla pikkuveljen! Tämä pikku-cowboy tulee järjestämään arkemme jälleen ihan uuteen uskoon. Se jää nähtäväksi kuinka äidin, ja koko perheen, harrastamisen käy. Suuria muutoksia tallirutiineihin on varmasti odotettavissa ainakin pikkuvauva-ajaksi. Muutoksia on raskauden myötä toki tullut harrastamiseen jo nyt. Niistä myöhemmin lisää!




torstai 4. toukokuuta 2017

Vuosipäivä

Tänä iltana tuli kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun näin Riian ensimmäistä kertaa. Olin bongannut sykähdyttävän myynti-ilmoituksen Hevostalli.netistä ja halusin nopeasti nähdä tämän ilmestyksen livenä. Niinpä köröttelin neljän tunnin matkan junalla Ylivieskaan. Matkalla ehdin monta kertaa miettiä, että mitä ihmettä olin oikein tekemässä. Mitä järkeä pienen lapsen äidin on hankkia omaa hevosta. Tuntui vähintäänkin rikolliselta. Eikä vähiten siksi, että viettäisin myös ensimmäistä kertaa yön erossa reilun vuoden ikäisestä tyttärestäni. Riian omistajat olivat nimittäin toivottaneet minut tervetulleeksi yöpymään heillä, jotta ehtisin saman reissun aikana tehdä Riian kanssa tuttavuutta vähän enemmän. Niin sitten pölähdin iltasella Ylivieskan rautatieasemalle tuntematta yhtään kyseistä paikkakuntaa tai minua siellä odottavia henkilöitä.

Jännitys hälveni heti, kun näin Annan iloiset kasvot ja pääsin hyppäämään auton kyytiin. Hurautimme oikopäätä tallille ja - siellä se valkea kaunotar jo Salla selässään minua odotti. Riia oli viimeisen päälle puhtaaksi puunattu ja suorastaan hohti ilta-auringossa. Olo oli vähintäänkin epäuskoinen: voisiko tuo olento olla minun?

Ensikohtaaminen.

Olimme sopineet, että Salla ratsastaisi Riialla ensin. Siirryimme siis maneesiin ja pääsin ihailemaan noiden kahden saumatonta yhteistyötä. Pian kipusin itsekin kyytiin. Ihastuin heti Riian askeliin ja herkkyyteen. Tunsin kyllä myös sen, että rauhallisen pinnan alla kuplii tulinen sielu. Mielessä kävi, että olisiko tässä minulle liian iso pala purtavaksi. Samaan aikaan ajattelin kuitenkin, että jos jonkun hevosen ostan, niin tässä se on!

Ensimmäinen ratsastus


Seuraavana päivänä tutustuminen jatkui kärryajelun merkeissä. Tästä ajelusta kirjoitinkin jo yhdessä aiemmassa postauksessa. Tunnelmat käyvät hyvin ilmi myös alla olevasta kuvasta. Olin yhtä hymyä!



Vanhassa kotitallissa

Ajelun jälkeen pidimme lounastauon ja Riiakin pääsi hetkeksi hengähtämään. Salla ja Anna kertoilivat Riiasta paljon kaikenlaista. Arvostin sitä, että he kertoivat rehellisesti myös Riian huonoista puolista ja vuosien varrella sattuneista ikävistä asioista. Seitsemään yhteiseen vuoteen mahtui paljon kaikenlaista. Äiti ja tytär haastattelivat tarkkaan myös minua. Heitä totisesti kiinnosti, millaiseen kotiin Riia päätyisi. 

Lounaan jälkeen pääsin uudestaan ratsaille. Tällä kertaa Salla piti minulle tuntia ja antoi paljon hyviä vinkkejä. Tuntui siltä, että jo näinkin lyhyessä ajassa saimme jonkinlaista yhteistyötä Riian kanssa muodostettua.



Tämän intensiivisen koeratsastusreissun jälkeen teimme vielä makutuomarin, ystäväni Katin kanssa toisen visiitin Ylivieskaan. Senkin jälkeen matkassa oli vielä monta mutkaa ennen ostopäätöstä, mutta pakko myöntää, että olin kyllä aivan myyty jo ensitapaamisella. Vaikka epäilyksen hetkiä on tähän välille mahtunut monta, olen sitä edelleenkin. Viimeksi tänään, kun se varmoin askelin kyyditsi selässään kahta onnesta soikeaa kaksivuotiasta. Ihana, ihana Riia!