torstai 29. kesäkuuta 2017

Mikä niissä oikein viehättää - kimoissa?

Tässä vuoden mittaan on tullut ihan muutaman kerran kysyttyä itseltäni, että miksi ihmeessä ostin valkoisen hevosen. Voiko työläämpää hevosta ollakaan? Varsinkin, kun kyseessä on Riian kaltainen nautiskelija. Se etsii karsinasta, tarhasta ja laitumelta aina sen likaisimman kohdan. Ihan totta! Nytkin se on jatkuvasti aivan ruskea tai keltainen, vaikka viettää vihreällä laitumella 24/7. Ja vaikka siellä on tasan yksi ainoa hiekkaläntti, missä kieriskellä.

In your face!
(Kuvat: Susanna Marttila)

Kunnon hevosenelämää viettävä valkoinen näyttää siis hyvin harvoin siistiltä ilman sen suurempia toimenpiteitä. Kisoihin valmistautumiseen kuuluu shampoopesu päästä kavioihin. Vahingosta viisastuneena olemme todenneet, että sekin on syytä tehdä juuri ennen kisoihin lähtöä, ellei halua tehdä sitä kahta kertaa.

Kun aloin tarkemmin ajatella tätä epäkäytännöllistä ostostani, huomasin, että Riiahan on värityksineen vain luonnollinen jatkumo heppahistoriaani. Suurin osa elämäni hevosista on ollut kimoja:


Ensimmäinen hoitoheppani ratsastusleirillä Sammin Ratsutilalla ysärin alussa.
Poni on noin 125 cm korkea, mistä voi päätellä ratsastajan eli allekirjoittaneen ikää/kokoa tuohon aikaan.



Lemppariponi ratsastustunneilla Aulangon ratsastuskoululla.
Saatoin jopa olla sen hoitaja vähän aikaa. Vai uneksinkohan siitä vain? En muista.



Ensimmäinen tosirakkauteni. Hoitohevoseni kotitallillani Alhaisissa. Täydellinen pakkaus: herkkä ja säpäkkä tamma, jolla vauhtia piisasi korkeasta iästään huolimatta. Samalla täydellisen kiltti ja nöyrä. Paitsi sen yhden kerran maastossa, kun jarruja ei löytynyt millään. Oli pakko ohjata täydessä laukassa jonkun talon pihaan ja seinää päin että pysähtyi. Sen saattoi kuitenkin jättää tallin pihalle vapaana odottamaan, jos vaikka haki jotain sisältä tallista. Teinitytön sydän särkyi, kun tamma jouduttiin lopettamaan.



Kimot sisarukset, joiden kisahoitajana kiersin monta kesää. Linneasta tuli ratsuni seuraaviksi lähes kymmeneksi vuodeksi. Patrick oli herrasmies, mutta Linnealla riitti luonnetta senkin edestä. Tammojen tamma. Hevonen, joka on opettanut minulle eniten, ja jonka kanssa tehtiin vaikka ja mitä: sieniretkistä joulunäytelmiin.

Elämässäni on toki ollut muutama muukin spesiaali hevosystävä, mutta suurin osa on näemmä ollut kimoja. Mistä se johtuu, ehkä osin sattumasta, ehkä valkeasta väristä on muodostunut jo jonkinlainen kauneusihanne - en tiedä. Kauniitahan ne nimittäin on, ei sitä käy kieltäminen. Ainakin puhtaiksi puunattuina. Onneksi kuvankäsittelyohjelmat on tätä nykyä keksitty..!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti