torstai 12. lokakuuta 2017

Uusi koti, uusi vauvan- (ja hevosen) tuoksuinen arki

Riia on kohta kolmisen viikkoa asustellut uudessa kodissaan Pälkäneen KR-talleilla. Tallimatkani tuplaantui, mutta edelleen se on kohtuulliset 20 minuuttia. Pikkuveikkakin on jo ehtinyt tottua automatkoihin. Vaikka ikää onkin vasta kuusi viikkoa, on tallilla hengailu jo tuttu juttu. Mikäs siinä, kun maitobaari kulkee matkassa mukana. Beibille tuntuu uni maittavan talliolosuhteissa erityisen hyvin. Riian karsinan vieressä on nukuttu jo muutamatkin makoisat nokoset. Mukavasti on meidän sortinsakki otettu myös vastaan uudella tallilla. Ihanaa, että pienet lapset mahtuvat porukkaan mukaan. Riian kanssa olin tosin ehtinyt jo unohtaa, että lastenvaunut voivat olla tosi pelottava juttu. Täytyy koittaa olla aiheuttamatta yhtään enempää sydämentykytyksiä uusille tallikavereille..!


Pikkuveikan lunkista luonteenlaadusta saatiin esimakua Riian muuttopäivänä. Ihan kahdestaan valmistelimme Riian kuljetusta varten vanhalla tallilla. Tai siis pikkuveikka veteli sikeitä, minä puunasin elikkoa. Sain touhuilla hevosen kanssa ja pakkailla tavaroita kaikessa rauhassa. Pikkumies heräsi vasta siinä vaiheessa, kun Susanna kurvasi pihaan ja ryhtyi lastaamaan Riiaa. Pienet maitohuikat ja matkaan. Perillä pikkumies ulos autosta, omiin vaunuihin vällyjen väliin ja unille. Samaan syssyyn hevonen ulos autosta, varusteet niskaan ja hommiin. Riiaa nimittäin odotti varsinainen tulikoe: ratsastusseura PR-88:n 13 junnua oli valmiina tutustumaan vikellyksen saloihin. Molemmat, sekä poikanen että hevonen, hoitivat oman osansa esimerkillisesti.

Muuttomiehen lakisääteinen.
Riia ja fanilauma.

Toistaiseksi huoli siitä, etten pääsisi, tai haluaisi, tallille pikkuvauva-aikaan on osoittautunut turhaksi. Pikku cowboy ja parivuotias ponityttö ovat toki kaiken keskipiste, mutta edelleen on omaa heppaakin ollut ikävä. Vauvakuplaan siis todistettavasti mahtuu yksi hevonenkin! Kuopuksen ja esikoisen ensimmäiset viikot ovat poikenneet hurjan paljon toisistaan. Suurin yksittäinen syy lienee synnytyksessä. Esikoisen kanssa vähän kaikki meni pieleen ja hän syntyi lopulta keisarinleikkauksella. Pikkuveikka sen sijaan tuli maailmaan luonnollista reittiä, josta toipuminen on ollut hurjan nopeaa. Niin henkisesti kuin fyysisestikin. Esikoinen oli jo miltei vuoden, kun aloitin jälleen säännöllisesti ratsastamaan. Nyt maltan hädin tuskin odottaa lääkärintarkastusta palatakseni jälleen satulaan.


Edellisessä postauksessa kerroin epäonnisesta ajolenkistämme juuri ennen muuttoa. Kolme päivää teippailin betadinehaudetta kopukkani kavioon. En tiedä oliko sillä lopulta merkitystä, mutta mitään paisetta kavioon ei koskaan muodostunut. Huh! Kengittäjä kävi muuttoa edeltäneenä päivänä lyömässä irronneen kengän paikoilleen ja totesi kavion olevan kunnossa.

Riia vaikuttaa kotiutuneen uuteen osoitteeseen kohtalaisen hyvin. Enpä olisi uskonut, että se asustaisi näin pian jo kolmannessa kodissa. Olisihan se ideaali tilanne, että hevosen asuinpaikka pysyisi aina samana. Ei tarvitsisi aiheuttaa sille turhaa stressiä. Onneksi Riia ei vaikuta olevan kova stressaaja. Sosiaalisissa taidoissa sillä kyllä on kehittämistä. Karsinanaapuri ei tälläkään kertaa ole ollut hänen mieleen. Potkuja on kuulemma sadellut seiniin puolin ja toisin. Onneksi arvon leidi sai toissa päivänä entistä ehomman yksiön käytävän päästä. Siellä ei naapureiden pitäisi olla hänelle häiriöksi. Riia sai myös upouuden purutarhan. Enpä ole ennen nähnyt vastaavia tarhanpohjia. Täytyy raportoida niistä myöhemmin lisää!

Riiaa on muutenkin hemmoteltu viime päivinä. Tiihosen Kata poikkesi pitkästä aikaa hieromassa kipeytyneitä lihaksia. Paljon löytyi jumia, mutta tilanne ei kuulemma ole ollenkaan hälyttävä: takapää jopa normaali! Hyvää työtä ovat Susa ja Lotta tehneet. Taas saatiin myös hyviä neuvoja ratsastukseen ja venytyksiin. Pian pääsen toivon mukaan itsekin niitä käytännössä testaamaan!

Uuden kodin onnea.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti