torstai 30. marraskuuta 2017

Vauvan ehdoilla perheentahtisesti

Perheemme pienin ilopilleri täyttää tänään kolme kuukautta. KOLME KUUKAUTTA!!! Aika on vilahtanut ihan käsittämättömän nopeasti. Vauva-arki on hakenut muotoaan ja nyt on pieni päivitys paikallaan. Postauksen kuvat Susannasta ja Riiasta lokakuiselta kisareissultamme.


Aiemmissa postauksissa olen hehkuttanut sitä, miten mukavasti pikkuihminen on kulkenut matkassa mukana. Teksteistä on voinut saada sellaisen käsityksen, että vaavia on riepoteltu jatkuvasti paikasta toiseen. Se ei suinkaan pidä paikkaansa. Suurimmaksi osaksi ollaan nautiskeltu kotioloista. Syy hehkuttamiseen on siinä, että olen itsekin ollut aidon hämmästynyt, miten helposti juniorin kanssa asiat ovat sujuneet. Ihan totta! Esikoisen traumaattinen synnytys ja siitä seurannut hidas toipuminen aiheuttivat sen, että äidillinen itseluottamukseni oli pohjalukemissa hyvin pitkään. En vain tuntenut pärjääväni. Mutta jälkimmäisestä synnytyksestä voin rehellisesti käyttää muotisanaa voimauttava. Sen verran supermutsilta tuntui sairaalasta poistuessa.

Positiivinen synnytyskokemus on kantanut koko tähänastisen vauva-ajan. Uskalsin esimerkiksi lähteä päivän varoitusajalla poikasen kanssa kuskaamaan Riiaa kisoihin. Oli meillä osan matkasta mukana onneksi apukäsiäkin, kiitos Aleksandra, mutta yhdessä pisteessä huomasin huristelevani hevonen trailerissa ja nukkuva vauva takapenkillä ihan itsekseni. Se kyllä jännitti, ja vähän myös hirvitti, mutta olo oli kuin voittajalla. Vuosi sitten en olisi uskaltanut yksin edes vetää hevosta, saati sitten ryhtyä siihen parin kuukauden ikäisen vauvan kanssa. Esikoisen ollessa saman ikäinen en uskaltanut lähteä yksin hänen kanssaan minnekään.

MUTTA, tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että pikkuveikan kanssa kaikki menisi niinkuin elokuvissa. Pikkuvauvat osaavat olla myös vaativia. Ja hyvä niin! Tämä tuli todettua kyseisellä kisareissullakin. Juuri, kun oli Riian ja Susannan vuoro astella kouluaitojen sisään, oli vauvan saatava ruokaa. Piste. Tai lähinnä huutomerkki! Ei auttanut muu kuin istahtaa tallin satulahuoneeseen imetyspuuhiin. Katselin siispä sinisen ruusukkeen arvoisen kisasuorituksen jälkikäteen videolta. Muutamaa viikkoa myöhemmin järjestettiin kisat kotitallillamme. Ne jäivät myös väliin vauvan tarvitessa äitiä. Kisapäivän aamuna pikku-cowboy oli räkäinen ja yskäinen. Ei tarvinnut hetkeäkään miettiä ettenkö olisi jäänyt kotiin hänen kanssaan talkoohommien sijaan.



Nyt, kun pienokainen ei ole enää aivan vastasyntynyt, hän on silloin tällöin saanut äidinmaidon lisäksi myös hieman korviketta. Mieheni kanssa olemme yhtä mieltä siitä, että vauva on hyvä totuttaa tuttipulloon. Isillä on turvallisempi fiilis vauvan kanssa kahden, kun tietää, että hädän nälän yllättäessä apu on lähellä. Minunkaan ei tarvitse paahtaa tuhatta ja sataa tallille ja takaisin, kun tiedän ruokahuollon pelaavan. Viime viikkoina olenkin päässyt pyörähtämään tallilla ihan itsekseni. Eilen olin jopa ensimmäistä kertaa tunnilla! Jippii! Tallikäyntejä on viikkoon ohjelmoitu kuitenkin vain kahdesta kolmeen, joten yhteistä aikaa on yllin kyllin. Olen myös edelleen sitä mieltä, että isinkin on hyvä viettää aikaa lasten kanssa ilman minua. Siinä sitä vasta oppii tuntemaan mukulansa ja huomaa pärjäävänsä hienosti. Tästä aiheesta kirjoittelin postauksessa Hevonen + pieni lapsi = mahdoton yhtälö? Jännä juttu, että vaikka nämä ajatukset on kirjoitettu ennen Riian tuloa perheeseemme, ja vaikka sen jälkeen on tullut vielä yksi lapsikin lisää, allekirjoitan silloiset ajatukseni vieläkin aivan täysin.

Postauksen otsikko on ontuva, myönnetään. Halusin tähdentää sillä sitä, että vaikka vauvan tarpeet ovat etusijalla, on vauvaa mielestäni hyvä yrittää ohjailla muun perheen rytmiin. Se auttaa koko perheen jaksamisessa ja uskoisin sen olevan hyvä juttu myös pienokaiselle itselleen. Vanhempia kuitenkin kannustetaan nykyään melko voimakkaastikin vauvantahtisuuteen. Termi voidaan toki ymmärtää monella tavalla. Esikoisen kohdalla otimme käsitteen hieman liian kirjaimellisesti. Se johti muun muassa hyvin huonosti nukuttuihin öihin tai oikeastaan vuorokausirytmin puuttumiseen. Reagoimme jokaikiseen vauvan inahdukseen. Kaikkihan sen tietää, ettei mammuttimaisesta univelasta hyvää seuraa. Vahingosta viisastuneena pikkuveikalle on yritetty opettaa yön ja päivän ero alusta saakka. Yöllä ei jutella, vaippaa ei vaihdeta eikä puuhailla mitään muutakaan. Voi olla toki vain moukan tuuria, mutta hän kyllä vaikuttaa sisäistäneen asian hienosti. Vaikka öisin herätäänkin syömään useamman kerran, unet jatkuvat heti maitotankkauksen jälkeen sekä äidillä että poikasella. Ja mikäs sen ihanampaa kuin pieni tuhiseva lämpöpatteri kainalossa.

Susanna Marttila & Kalvarija



perjantai 17. marraskuuta 2017

Satula somessa!

Tulin vain vinkkaamaan, että Satulassa on alkanut uusi aika. Ehkä joku onkin jo huomannut sivupalkkiin ilmestyneen kamerakuvakkeen. Mobiiliversiossa sitä ei näy, joten kerrottakoon kännykällä blogia lukevillekin, että pitkän vastustelun jälkeen päätin vihdoin liittyä Instagramiin. Olen sitä vältellyt, ettei somettamiseni lähtisi aivan käsistä. Henkilökohtaisen tilin sijaan keksin lopulta tehdä tilin blogille, jotta kuvien määrä pysyisi edes jotenkin kohtuullisena. @satulablogi keskittyy siis heppoihin ja muihin blogin aihepiiriä liippaaviin juttuihin. Blogia päivittelen viikon parin välein niin kuin tähänkin asti, mutta instaan tulee ainakin vielä näin alkuinnostuksen vallitessa lisäiltyä kuvia lähes päivittäin. Niitä voi katsella, vaikkei omaa tiliä olisikaan. Klikkaa siis tästä kuviin ja seuraa! Alla tämänpäiväinen instapäivitykseni, joka on shokkiuutinen tallilta: satuhevoseni pitkä harja on historiaa!

Muista myös Satulan videot Youtubessa!

Ps. Joskus aiemmin pohdin tätiratsastajan määritelmää. Voin kertoa, että nyt viimeistään tunnen itseni ihan tädiksi, kun opettelen Instan käyttöä. Tämä täti LUPAA pysyä erossa snäpeistä ja muista nuorten villityksistä..




sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Päivä cowboyna!



Isänpäivän kunniaksi palataan hetkeksi toukokuisiin tunnelmiin. Rakas aviomieheni aka wannabe cowboy pääsi testaamaan ihan oikean lehmipaimenen hommaa. Lajiin hurahtanut ala-asteen luokkakaverini vinkkasi jo joskus aiemmin, että Launosten Kartanossa Lopella järjestetään karjapaimennuskursseja. Kevään tullen hän kokosi ryhmän kiinnostuneita, ja koska sen kummempaa ratsastuskokemusta ei vaadittu, ilmoitin mieheni mukaan. Mieli teki osallistua itsekin, mutten uskaltanut masussa köllivän pikku-cowboyn takia. Lähdin näin ollen kamera kaulassa kuunteluoppilaaksi. Luvassa siis kunnon kuvatykitystä. Sitä ennen kuitenkin pari sanaa kurssin kulusta ja opeista.

Päivän alkajaisiksi kokoonnuimme kahvin ja pullan ääreen kuuntelemaan tilan toimitusjohtajan Virpi Jouttelan kertomusta Launosten Kartanon toiminnasta sekä paimennuksesta ja sen perusteista. Kiinnostavin osuus oli ehdottomasti se, kuinka eläimet käyttäytyvät paimennettaessa. Kari Vepsän kursseilla olin oppinut jo jotain siitä, miten hevonen reagoi suhteessa ihmisen sijaintiin ja liike-energiaan. Virpi kertoi asiasta vielä laajemmin. Hän puhui kuplasta, joka vallitsee saaliseläimen ympärillä. Havainnollistaakseni asiaa, etsin netistä jonkinlaista kuvaa. Sillä unohdin tietysti ottaa kuvan Virpin piirroksesta. Mutta koska paimennustermit eivät oikein ole hallussa, oli saaliini laihanlainen. Ainoa löydökseni oli alla oleva kuva uusiseelantilaiselta farmien turvallisuusohjeita jakavalta sivustolta. Tämä on ainakin sinnepäin.

 Kiitos tästä saferfarms.org.nz!

Kuvassa siis esitetään se, miten ihmisen tai tässä tapauksessa paimenen sijainti vaikuttaa saaliseläimeen. Missä sijaitsee alue, josta pystyy kääntämään tai pysäyttämään eläimen, mistä lähettämään liikkeelle. Tärkeää on myös tietää, missä on eläimeltä piilossa ja missä sijaitsee kuplan reuna. Jos vahingossa siirtyy kuplan sisäpuolelle eli liian lähelle eläintä, kupla puhkeaa, kontakti katoaa ja paimennettava pakenee. Samaa tietoa voi soveltaa myös kokonaisia laumoja liikuteltaessa. Silloin eläimillä ajatellaan olevan yksi yhteinen kupla. Kuplateoriaa testattiin päivän harjoituksissa lehmiin ja se todella toimi! Samat säännöt pätevät kuulemma mihin tahansa paimennettavaan eläimeen - myös hevoseen.

No niin, intouduin ehkä selittämään vähän liikaakin, mutta mielestäni tämä oli päivän tärkein oppi. Tähdennän vielä, että kaikki tämä siis täysin muistini varassa eli todennäköisesti mutkia hieman suoristaen. Mutta nyt itse asiaan eli kurssin kulkuun. Antaa kuvien puhua puolestaan!

Mieheni ratsuksi valikoitui Upi - lempeä jättiläinen.
Ensin tehtiin tuttavuutta.

Sitten harjattiin pölyt pois.
(Tästä hahmottaa hyvin Upin koon. Mieheni on 190 cm pitkä!)

Varustettiin aidoilla länkkäkamoilla.
...ja eikun menoksi!

Virpin opastusta ja tehtävänjakoa.

Ensin haettiin tuntumaa ratsastukseen.
...ja sitten hommiin!
Pienryhmien tehtävänä oli siirtää karja paikasta a paikkaan b.
Ansaittu tauko.
Hevosille heinää ja paimenet sapuskalle saluunaan.

Tauon jälkeen paimenet pääsivät vielä kokeilemaan karjan liikuttelua yksin. Tai siis työparinsa eli hevosen kanssa tietysti. Heidän piti valita joukosta yksi lehmä, siirtää se irralleen muusta karjasta ja kuljettaa erotteluaitaukseen. Ei mikään helppo homma!

© Marja Uppa
© Marja Uppa
© Marja Uppa

Oli hienoa huomata, kuinka jo tässä vaiheessa alkoi ratsukosta muodostua tiimi. Nämä hevoset ovat tottuneita paimentajia. Jotkut niistä jopa paikkailivat aloittelevien paimenten virheitä. Toisilla paimennusvietti oli selvästi vahvempi kuin toisilla. Hämmästyttävää kyllä, selkeä vietti löytyi joiltain suomipolleiltakin. Korvat luimussa ne jahtasivat karjaa ja näykkivätkin, eivätkä jääneet yhtään amerikan serkkuja huonommiksi. Päivän päätteeksi näimme vielä oikeita paimenia tositoimissa.

Näin se käy!

Launosten Kartano

Tuleva länkkähepo. Hän on vasta vauva.
Mutta niin kiltti ja suloinen!

Kaiken kaikkiaan päivä oli mahtava. Täydellinen ilma, mukavat hevoset ja ihmiset, rutkasti uutta tietoa ja tarpeeksi haastetta. Ja mikä parasta: mieheni oli ihan innoissaan! Heti kun ei nipoteta istunnasta tai muista hänen mielestään turhanpäiväisyyksistä, löytyy ratsastukseen ihan toisenlaista motivaatiota. Ymmärrän sen kyllä. Kiinnostavinta ja palkitsevinta onkin kommunikointi hevosen kanssa. Tässä lajissa sitä oikein hitsautuu yhteen ratsunsa kanssa. Tärkeintä on, että tiimi toimii.

Mun oma cowboy! <3

Mieheni ilmoitti olevansa innolla mukana jatkokurssillakin. Kursseille voisi halutessaan osallistua myös omalla hevosella. Riian kanssa olisi kyllä aloitettava ihan alusta: totuttelusta paimennettaviin. Sellaisiakin kursseja kuulemma onneksi järjestetään. Päätellen siis siitä, miten se on reagoinut maastolenkillä kohtaamiimme lehmiin. Tarkoitus olisi nimittäin kai juosta lehmien perässä eikä niitä karkuun! Hah!

Suitset satulannupissa.

Tässä siis vielä viime hetken lahjavinkki kaikille isille, joita kunnon länkkärimeininki kiinnostaa. Launosten Kartano järjestää jos jonkinmoisia elämyksiä kaikentasoisille paimenille.
Ja suuret kiitokset Marjikselle tämän kurssipäivän organisoinnista. Haluan itsekin ihan ehdottomasti päästä kokeilemaan oppeja käytännössä. Mieluiten tietenkin Riian kanssa.


Shotti - Marjiksen number 1